Uusi Nalle Puh "PHU!" yökkäri

Täällä minä taas pala kurkussa sohvan pohjalla tunteilen ja herkistelen. Tuskin koskaan enää kovetun sen vertaa etteivätkö nämä telkkarin hyväntekeväisyyskonsertit saisi kyyneleitä valumaan pitkin poskia. Omat pienet luonnollisesti ovat vain vahvistaneet tätä herkkyyttä ja pehmentäneet naista entisestään. Ja hyvä kai se on niin.

En voi kuvitella miltä tuntuu kun oma lapsi on ihan oikeasti sairas. Tämäniltaisten tarinoiden jälkeen oma tyttö tuntuu "normaalilta". Hänhän on vain kehitysvammainen. Tietysti näinä hetkinä sitä heittää jonkin sortin rukouksen typpiset yläilmoihin ja toivoo ettei koskaan joutuisi saamaan näitä "puukoniskuja" selkäänsä, niinkun eräs isä tämänpäiväisessä lähetyksessä totesi tunteneensa lapsen sairauden ilmetessä.

Silti sen tiedostaa ja sitä pelkää. Meillä on iso lista liitännäisiä välteltävänä. Se otetaan mitä annetaan. Silti toivotaan että tämänhetkinen tilanne pysyisi eikä suuria yllätyksiä koskaan joutuisi käsittelemään. Niin äärettömän kallisarvoinen on tuo pieni tyttö.

Toivon voimaa jokaiselle äidille, isälle ja läheiselle, jonka rakas pieni taistelee sekä yrittää pitää kiinni tästä lahjasta jota elämäksi kutsutaan.  Lastenklinikan kummit tekee hyvää työtä, puhumattakaan niistä ihmisistä jotka lämpimästä sydämestään hoitaa näitä pikkuisia. Arvostan.

Tuntuu tyhmältä jatkaa tätä päivitystä enää muilla asiolla. Huomenna sitten taas.

Pikkuveljen virnistys vielä loppuun. Lätsä on isosiskon peruja :)