Sulle armaani

23.30

Jo hetken aikaa, oon ajatuksissani haaveillut kirjoittelevani tästä aiheesta. Minust ja hänest. Tuosta ihmisestä, jonka kanssa ollaan tämä kaikki kaunis saatu aikaan. Nämä kolme pientä. Tämä perhe.

Ihan rehellisesti, koen olevani todella onnekas. 

Meidän yhteinen elo ei missään nimessä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Eikä pidä ollakkaan. 
Se räiskyy välillä isostikkin, mutta se räiskyy turvallisesti. Niissä sähköisissä hetkissä tiedämme sen olevan tarpeellista ja puhdistavaa. Ennen lapsia sorruimme toki jonkinsortin ylilyönteihin, mutta uskon että kummallakin on aina ollut samat yhteiset tavoitteet. Olla toisillemme nyt ja aina. Sodassa ja rakkaudessa.

Rakastuin ihmiseen. Rakastuin varmaan jo kauan ennenkun annoin itselleni luvan häneen rakastua. Yhtäkkiä se sitten oli siinä. Mun.

Sitten koitti hetki. Kolme raskautta ja kolme lapsen syntymän hetkeä. Syntymän jälkeistä aikaa. Parisuhde oli koetuksella. Isosti.

En juurikaan edes jaksanut ajatella. Hetkenaikaa harmittelin sitä kuinka meillä nyt niin huonosti menee ja sitärataa.

Nyt kun se kaikista vaikein aika on ohi voin onnekseni todeta, että mun uskoni tosirakkauteen on palannut. Usean viikon ajan olen monesti pysähtynyt katsomaan tuota miestä ja tajunnut, että rakastan. Rakastan ihan helvetisti.

Se on ihana ja kaunis. 
Se on täydellinen isi mun lapsilleni ja niin hyvä mulle. Tänäänkin toi kukkia. Koska "olivat niin keväisiä, eikö?"

Anteeksi tästä hattaranmakuisesta tilityksestä. Haluan vaan tehdä selväksi sen, että meillä(kin) oli se hetki jolloin teki mieli antaa periksi. Sitä vaan kertakaikkiaan häkeltyy kun yhtäkkiä rakastuu uudestaan. Se todella on mahdollista.

Niin kauan kun kaikesta voi jutella, on avioliitto pelastettavissa. 




Vaikka sen kanssa on joskus vaikeaakin, tapahtuu sen kanssa myös paljon ihania juttuja ja ne on niitä tärkeitä juttuja.

On kiva soittaa kitaraa ja laulaa keskellä yötä kun lapset nukkuu.
On kiva viettää aikaa yhteisten kavereiden kanssa.
On ihana yhdessä tuijotella lapsia ja niiden suloisia juttuja.
On mahtavaa vaan olla.
Suunnitella tulevaa.
Tehdä ruokaa.
Rakastaa. 









heppajuttuja

Onnekasta on.

20.13



Eilen se iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Ollaan aivan JÄRJETTÖMÄN onnekkaita syystä, että Piippis saa puuhastella hevosten parissa ja ratsastaa näinkin usein kun me nyt ollaan tallilla saatu käydä. Me ei olla varsinaisesti siis anottu vielä tytölle ratsastusterapiaa ja todennäköisesti sitä ei meille vielä edes myönnettäisikään, vaikka tässävaiheessa se ihan oikeasti olisi tärkeää näille erityislapsosille. 

Meillä nyt on vaan käynyt iso lykky, sillä tuo oma armas fyssarimme on myös koulutettu ratsastusterapeutti ja sitäkautta ollaan saatu tämä ihana mahdollisuus viedä neitosta tallille aina sillointällöin. 








Piippis tykkää tosi tosi paljon hoitaa näitä ihania sulosilmiä ja myös ratsastaa niillä luontevasti. Kerran kokeiltiin, että tykkääkö W, mutta itkupotkuraivarithan se kokeilu sai aikaan. Ei todella tykännyt ja on siitälähtien on ehkä vähän pelännytkin hevosia. Ja poneja.











Eilen sain räpsittyä aika paljon kuvia ja tässä vielä muutama otos. On kiva näyttää teille lukijoille, että mitä kaikkea tuohon terapiatuntiin saadaan mahtumaan.

Aika paljon mukavia juttuja!





Tyttö suhtautuu näihin suloisiin otuksiin kunnioittaen, mutta ei onneksi liikaa pelkää. On tosi kiinnostunut ja iloitsee suunnattomasti sitten kun uskaltaa lähestyä. Jokaisen tunnin jälkeen tyttö kihertelee onnesta. Tämä on terapiaa parhaimmillaan!


Tänään kun allekirjoittanut makasi hammaslääkärin tuolissa, isi ja tytär kävivät Malmin optiikassa sovittelemassa silmälaseja meidän Little miss sunshinelle. Soittelin kyseiseen paikkaan jo etukäteen, kun kuulin että sieltä saattaisi löytyä ds-lapsille suunniteltuja rillejä. Olihan siellä jotain. Katsotaan nyt, että mihin lopputulokseen tullaan. Tuohon päähän on aikas vaikea löytää sopivia laseja. Pieni nenä ja pienet korvat. Ihan niinkun äidillänsä myös.

Ja juu, selvisin hammaslääkärireissusta. Hammaskin jäi suuhun, sitä vaan vähän fiksattiin. 
Ollappa iloinen!






Kaikille epätoivoisille ja väsyneille

22.48


Syntyihän se vauva sieltä vihdoinkin, piiiiitkän odotuksen jälkeen. Sitä pientä nyyttiä jaksamme jälleen kerran tuijotella ja ihastella. Hän on kaunis ja ihmeellinen.. mutta.. miksi se kokoajan itkee? Pitääkö sitä jatkuvasti kantaa sylissä? Eikö se koskaan viihdy yksin? Yötäpäivää samaa kitinää? Joskus jopa saattaa kaduttaa, että tällainen nyt sitte tähän vielä tehtiin.

Niin. Nuo on nyt lähinnä mun omia ajatuksia tämän kolmannen syntymän jälkeen. Kahden ensimmäisen kuukauden ajan hoin mielessäni jokapäivä samaa mantraa: "Tämä oli iso virhe, mä en tule jaksamaan meidän arkea!"
Itkin paljon. Koin olevani universumin huonoin äiti. Kärsin järkyttävän huonosta omastatunnosta. "Eihän näin saa tuntea!" 

Kunnes.. vauva kasvoi ihan vähän. Kokoajan alkoi helpottaa ja viimeisen kuukauden aikana olen jo monesti iloinnut ääneen: "Hei sehän on jo ihan mielettömän ihana ja tyytyväinen vauva!" 

Iltaisin ei enää nukahdeta omaan itkuun, vaan nätisti pullolle tai omatoimisesti ilman pulloa. Öisin vielä heräillään, mutta tosi helppojakin öitä on jo joskus ;)

Itse osaa jo itseään viihdyttää ja leikkiä nätisti leluilla.
Ruoka maistuu ja vatsa toimii. Naureskelee sisarustensa hölmöilylle ja jokeltelee suloisesti.

Tää vauva on tällähetkellä varmaan maailman helpoin ja ihanin vauva!? 



Kukapa olisi uskonut.

Lohdutuksen sananen niille vanhemmille, jotka ehkä tunnistavat nyt itsensä noista kokemistani ylläolevista, negatiivisista tuntemuksista.

Eipä tänään muuta sitten. 

Olen jo peiton alla ja nyt nukahdan sen enempää ajattelematta huomista hammaslääkäriä. 

Käytiin tänään Piippiksen kanssa ratsastamassa. Huomenna blogissa siis heppajuttuja.


Viikko loppui, hyvä niin!

17.55

Yksi henkilökohtaisen elämäni pahimmista painajaisista on käynyt toteen. Sen enempää en voi asiaa nyt valottaa täällä, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kuollut. Se lienee tärkeintä kuulla. Myöskään emme ole eroamassa H:n kanssa. Se tästä nyt vielä puuttuisikin! 

Olen antanut pois jotain tärkeää. Se ei koskaan liene kovin onnellista.

Luojan kiitos internetissä uutisoitiin termisen kevään alkavan tällä viikolla. Ei siis jotain huonoa, ettei aina vähän hyvääkin. Lämpöä ja valoa kohti!

Vaikka viikonloppu oli poikkeuksellisesti huono, niin oli meillä eilen onneksi kiva iltapäivä. Käytiin leikkimässä serkkutyttöjen kanssa ja W:n kummitätönen laittoi mulle räpsyripset ulkoista olemustani kohentamaan. Kyllähän se taas vaan piristi. Kiitos K <3

Ihanan paljon leikkikavereita! Isoja ja pieniä!
Ihastuttavaa on ollut huomata, että tuo meidän erityisneito on alkanut rohkeasti leikkimään muiden lasten(siis muidenkin kun omien sisarusten) kanssa. Näin kun ei todellakaan ole aina ollut. Toiset lapset kun ovat jopa olleet vähän pelottaviakin. Piippiksen on ollut helpompi etsiä se oma rauhallinen paikkansa ja siellä on viihtynyt yksikseen muiden leikkiessä. Nyt ei enää niin ole ja se on  lohdullista.

Kun lähdettiin kotia kohti niin öbaut kymmenessä minuutissa, kaikki kolme nukkuivat onnellista lapsen unta.



Maanantaiväsymys vaivasi Piippistä myös puheterapiassa tänään, ja normaalisti niin iloinen "oppilas" olikin kovasti totinen tyttö. Äkäinenkin jopa. Jostainsyystä yöunet jäi viimeyönä vähän lyhyiksi ja pehmoinen lämpöinen tyttö kömpi äidin viereen aamulla muutamaa tuntia normaalia aikaisemmin. Eipä meitä siinä sitten enää nukuttanut ja noustiin ylös. 

Tai no, kyllä mua vaan olisi nukuttanut mutta minkäs teet. 

Painonpudotusprojekti ottaa erityisen tiukille nyt ja olen yrittänyt olla itselleni armollinen. Kunhan vaan muistan liikkua päivittäin, niin satunnaiset repsahdukset ruokavaliossa eivät saa maatani kaataa. Toistaiseksi tämä asenne on toiminut ja paino ei ole lähtenyt uuteen nousuun.

Keskiviikkona mun suustani revitään hammas pois. Olenpas muuten aivan kauhuissani, mutta ehkä selviän. Saa tsempata! ;) Tuleepahan vietettyä muutama paastopäivä ihan tuosta noin vaan kun kipeä kolo suussa estää syömisen tehokkaasti.

Jännitystä tästä viikosta ei tule siis puuttumaan, mutta toivotaan että loppuviikkoa kohti meininki paranee!

Johan oli taas sekava päivitys tämä. Pahoitteluni.





Iloisia kohtaamisia Prisman hedelmäosastolla

14.38


Tänään Prismassa viikonloppuostoksia tehdessämme, iäkkäämpi rouva "iski silmänsä" meidän esikoiseen.  "Ihana", hän huokaisi alkuun. Piippis pisti parastaan ja hymyili mummulle kauniisti. Tekee sitä aika usein ventovieraille esimerkiksi kassajonossa.  "Niin aurinkoinen, kohta minä pussaan sinua". Ja tyttö jatkoi hymyilemistään.

Tämän jälkeen huomasi meidän muut lapset, hetkenaikaa tuumasi että nuorena ollaan lapset tehty ja kun kerroin olevani jo 31-vuotias niin pisti käden suun eteen ja hämmästeli. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta mutta nykyään osaan ottaa sen jo kohteliaisuutena. Olen tosiaan 156 cm pitkä ja hieman lapsenkasvoinen, ja tästä syystä aina sillointällöin hämmästellään.

Tämän jälkeen suuntasi huomionsa jälleen Pirpanaan. "Niin aurinkoinen", tuumasi vielä loppuun. Toivotimme puolin sekä toisin kaikkea hyvää ja jatkoimme matkaa.

Hitsit, miten hyvä fiilis tuosta kohtaamisesta jäi. 

Selvästi rouva pisti merkille tytön ds:n, mutta silti uskalsi ihailla ääneen. Meille vanhemmille! Joskus vaivaannun tuijotteluista. Silti oon sitä mieltä, että kyllä meidän neiti sen tuijottelun kestää, ja niin on mun kestettävä se äitinä myös.  Jos pahasti sanotaan, se on sitten jo ihan eri juttu.

Ihailla saa, ja se tuntuu hyvältä. Rehellisesti. 

Tästä on hyvä jatkaa viikonloppuun!



Piristystä harmaaseen aamupäivään

10.07


"You are my sunshine, my only sunshine
You make me happy when skies are grey
You'll never know dear, how much I love you
Please don't take my sunshine away."



Iltahulinat hyvässä hengessä

20.54


Tosielämässä hivuttautuminen porukkaan ei aina liene ihan näin helppoa. Mun pieni suuri mies pitää tämänpäiväisessä tapauksessa huolen siitä että myös se kaikista pienin pääsee mukaan karkeloihin, liikuntarajoitteestaan huolimatta <3 Ja hienostihan se homma toimii näinkin!

Ainahan pitäisi olla näin. Meidän lapset oppivat luonnollista tietä hyväksymään erilaisuuden siskon myötä, mutta kaikille se ei ole itsestäänselvää. Tuo erilaisuuden hyväksyminen. Onneksi me vanhemmat voidaan vaikuttaa siihen isosti toimimalla hyvänä ja kannustavana esimerkkinä lapsillemme!

Mummi auttoi tänään lasten nukuttamisessa. Ihanan helppoa.

PikkuH:n puhjennut hammas, sekä opittu istumaannousu valvottaa öisin. Hulinaa riittää.

Nukkumaan siis nyt kun se on mahdollista edes hetken.

Arjen onnenhippusia sekä vähän kasvukipujakin

16.54


Alkanut viikko on pitänyt sisällään monta onnellista hetkeä. Auringonpaiste on tehnyt elämästä taas himpun verran helpompaa. Sää vaikuttaa allekirjoittaneen olotilaan tosi merkittävästi, ja valo muistuttaa saapuvasta keväästä. Kohta eletään vuoden parasta aikaa, ja ollaan onnistuneesti rämmitty sen tylsimmän ajanjakson läpi. Näin ainakin omasta mielestäni.




Tänään meidän hurmuri vietti nimipäiväänsä ja postilaatikkoon oli aamulla tiputettu oikein iloinen ylläri mummulta sekä ukilta. Enpäs oo koskaan aikasemmin nähnyt lapsen iloitsevan niin suuresti onnittelukortista, kun tänään W teki. Siihen korttiin oli liimattu pienen pojan sankarien kuvat. 


W pääsi myös Piippiksen fyssarireissulle mukaan, ja tällaisia harjoituksia siellä tänään sitten tehtiin..


Meillä kävi Wäinön kummitkin kylässä ja lahjoissa toistui mm. tämä supersankari-teema toivotusti. Mummi & pappa piipahti myös kahvilla.

Kiva päivä, joka tosin päättyi vähän tylsiin tunnelmiin. Väsymys sai aikaan sen, että iltatoimet sekä nukkumaanmeno sitten olikin aivan kauheeta kaaosta. H:n iltavuoroviikot pistää mut aika-ajoin tosi lujille. Muuten selviän kyllä, mutta lasten nukuttaminen on välillä aivan horror-meininkiä. Aina joku kolmesta valvottaa jotain kolmesta, ja nukutusoperaatio saattaa pahimmillaan venähtää jopa kolmeen tuntiin. 
On täällä seinien sisällä nähty sekin surkuhupaisa hetki että kaikki neljä itkee, äiti sekä lapset.

No, kokoajan mennään parempaan suuntaan ja hyviä iltoja on enemmän viikossa. Eilen esimerkiksi oli sellainen onnellinen ja hyvä ilta.

Nyt pienet nukkuu, mutta äidin mieli on vähän maassa. En olisi millään halunnut ottaa yhteen kaikista rakkaimpien kanssa tänään, mutta joskus vaan täytyy. 

Onneksi kuitenkin halattiin ja suukotettiin ennen unta.







Kun haikara eksyy pahanpäiväisesti

23.22

Katsoin perjantai-illan Inhimillistä tekijää ja päivän aihe sai mut mietiskelemään taas syntyjä syviä. Ohjelmassa keskusteltiin keskenmenoista. Haastateltavana oli monta naista, jotka kärsivät useista keskenmenoista ennen lapsensa syntymää ja nainen joka käsittääkseni ei missään vaiheessa saanut elävää lasta,  syystä tai toisesta.


Mä itse olen tullut raskaaksi aina nopeasti. Heti oikeastaan, kun niin on päätetty. Aina olen myös tiedostanut sen, että kaikilla niin ei ole. Mun lähipiirissä on monta sellaista ihmistä ja joskus olen ollut ihan vihainen. Miksi meidän kolmonen ilmoitti tulostaan heti kun aiheesta alettiin edes puhumaan ja vaikka itse ei vielä oltu edes valmiita?! Toki nopeasti asia sisäistettiin ja oltiin syntyvästä vauvasta onnellisia.
Samalla surin syvästi muutamaa tuttavaa, jotka olisivat mielellään ottaneet nämä meidän yllätysuutiset vastaan. Mulla oli suoraansanottuna jopa ihan paska olo.

Ihmettelen suuresti ihmisiä, jotka kysyvät suoraan toiselta ihmiseltä tyyliin "Koskas teille on jälkikasvua tulossa?", tai "Kai te vielä sitä tyttöä/poikaa yritätte?" , tai "Ei kahta ilman kolmatta hehheh?" 

En vaan voi uskoa, että joku olisi niin ajattelematon etteikö tajuaisi että aihe on herkkä?
 
Otetaanpa esimerkkinä : 

Mua ahdisti jo rippijuhlissa kun sukulaiset vinkkaili tyyliin: "Nähdään sitten neljän vuoden päästä ylioppilasjuhlissa". Asia ei ollut siinävaiheessa mulle todellakaan selvä. Siis se, että edes pääsisin lukioon.Asia ahdisti. Tiesin, mitä multa odotetaan mutta en ollut varma että kykenenkö siihen. Silti tämä kaikella rakkaudella sukulaisille ;) 

Nyt tosin olen tajunnut että turhaan stressasin. Mä elän itselleni. Pääsin lukioon ja kirjoitin ylioppilaaksi koska asiat vaan lutviutui niin ja olin onnekas.

Uskon että monet naiset tuntevat samoin lapsettomuuden kanssa painiessaan. Kokevat, että heiltä odotetaan jotain, mihin eivät välttämättä pysty just nyt, vaikka eniten maailmassaan sitä haluaisivat. Ihmiset painostavat, vaikka eivät välttämättä tee sitä tarkoituksella. Se on varmasti hirveän vaikeaa.

Haluan avata nyt taas vähän silmiä. Monet pariskunnat kärsivät myös ns.sekundaarisesta lapsettomuudesta. Vaikka lapsia olisikin niin seuraava ei välttämättä ole itsestäänselvyys. Perhejutut pysyköön perheiden sisäisinä asioina. Meillä muilla ei ole oikeutta puuttua tai kysellä. Tämä olisi tärkeä muistaa. Keskitytään siihen omaan juttuumme eiköstä vaan?  

Sohaisinkohan muurahaispesää?

Rakkauskirje

18.51

Lauantaina vietetään ystävänpäivää. Tämä kirjoitus on osoitettu rakkailleni.

Se on osoitettu omille vanhemmilleni, miehelleni, kolmelle pienelle rakkaalle täällä kotona, siskolleni sekä hänen ihanille tyttösilleen, veljelleni sekä hänen hurmaavalle poikakatraalle, appivanhemmille, omille kummeilleni, sukulaisille, lasteni kummeille sekä mun iihanille ystäville.

Kuluneet vuodet ovat korostaneet merkitystänne mun elämässäni. Olette edelleen siinä, vaikka paljon on tapahtunut ja vaikka en ole läheskään aina jaksanut olla tarpeeksi läsnä teidän elämässänne. Osasitte reagoida juuri oikealla tavalla esikoisen ylläridiagnoosiin. Oikealla tavalla osasitte olla tukena. Juuri oikeat sanat löysitte. 

Mikään ei ole itsestäänselvää tässä maailmassa, niin ei myöskään ole luja sekä pysyvä ystävyys. Lähelläni oli myös joskus ihmisiä, jotka eivät enää ole tässä. Se lienee osittain omaakin syytäni.

Olen saanut myös uusia ihmisiä elämääni. Piippis on tavallaan tuonut mun luokseni muutaman tänäpäivänä hyvinkin tärkeän hahmon. 

Toivottavasti vielä tulee se hetki, että olen tyytyväinen myös omaan ystävän-/tyttären-/miniän-/vaimon-/siskon-/kummitädin- sekä äidin rooliini. Uskon sen hetken saapuvan, kunhan lapset hieman kasvavat ja saan irroitettua enemmän aikaa itselleni. Ja näinollen tietysti myös teille jokaiselle yllä mainitulle. 

Odotan pitkiä hitaita tunteja viinilasillisten parissa (valitettavasti yleensä ne sellaiset tunnit juoksee) . Laatuaikaa ystävien kesken. 

On helppoa olla ja elää näitä ruuhkavuosia, kun tietää että ei ole yksin. On mahtavaa kerran vuodessa (ainakin)  kerätä kaikki ystävät kasaan ja todeta, että vaikka tapaamme harvakseltaan, mikään ei ole muuttunut. Yhteinen oleminen on yhtä helppoa kun aina ennenkin on ollut. Kiitos. Rakastan!

Perheen tuki on jokapäiväistä. Ilman sitä en olisi pysynyt järjissäni. Sitä kiitollisuuden määrää ei voi sanoin edes kuvailla. Kiitos siis kumpaisenkin perheenjäsenille. Olette tosi iso osa meidän tarinaa. Meidän elämä olisi kaoottista ilman teitä. Monesta pinteestä olette pelastaneet. Olette timanttia.

Heikki. Me ollaan lujilla nyt, mutta niinkauan ei ole hätää kunhan rakkautta riittää ja puhalletaan arjessa (sekä juhlassa) yhteiseen hiileen. Olet mulle ystävistä läheisin. Tunnet mut läpikotaisin. Tätä vanhemmuden matkaa on ollut olosuhteisiin nähden suht helppo sun kanssasi tarpoa. Siisti typpi olet.

Sitten viimeisenä, vaan ei vähäisempänä te elämäni pienet suuret päähenkilöt. Te olette opettaneet mut rakastamaan pyyteettömästi ja herättäneet leijonaemon minussa. Teille annan kaikkeni ja toivon, että kykenen kasvattamaan teistä kunnollisia ihmisiä. Oloni on luottavainen, sillä rakkauden määrä teitä kohtaan on suurin kaikista. Toivon myös, että tuo teidän suloinen keskinäinen kemia sekä rakkaus tulee aina pysymään yhtä lujana. Sitä on valtavan ihana seurata "sivusta". Se on yksi hienoimmista asioista, mitä koen saaneeni aikaan tässä elämässä. 

Te tyypit, ja teidän välinen vahva side.


Piippis sai kummitädiltä pikku muistiaiset hieman ennakkoon. Heppakortti hevostytölle , sydänjätskiä sekä sydänhiusharjan <3 
Ja vielä pieni tarina ystävyydestä :

Lapsuudenystäväni ja PikkuH:n kummisetä, kävi tänään tekemässä mulle ja lapsille ruokaa (myös H pääsi osingoille töistä kotiin tullessaan). Olen tosi liikuttunut. Katsoin lasten kanssa Myyrää sohvalla ja otin rennosti kun joku muu kokkasi meille lounasta. Jo pelkkä ajatus lämmitti paljon ja toteutuskin oli täysi kymppi. Kiitos V <3

Lauantaina on hyvä syy kippistellä vähän vaaleanpunaista kuohujuomaa ja nostaa malja YSTÄVILLE!

Haastan lukijoita kirjoittamaan yhden "rakkauskirjeen" jollekkin läheiselle. Se on mukavaa ja varmasti piristää kummasti.


















Haluaisitko sinä keharin naapuriisi asumaan?

0.10

Ja nyt tässä sitten pitäisi kirjoitella jotain järkevää vai? 

A2-ilta oli juurikin niin antoisa kun osasin odottaa. En muista, koska viimeksi olisin viettänyt tiistai-iltaa näin liikuttuneissa tunnelmissa kun tänään tein.

Itse illan varsinaisiin keskustelunaiheisiin en ota tässä päivityksessäni kantaa. Lienee päivänselvää mitä ajattelen kehitysvammaisiin ihmisiin liittyvistä asioista. Olen jo aikaisemmissa päivityksissäni tehnyt selväksi sen, mitä mieltä olen ds-vauvan abortoimisesta (syystä että on kehitysvammainen)tai siitä, miksi en hyväksy sitä että joku ihminen ei halua naapuriinsa perustettavan kehitysvammaisten asumispalveluyksikköä.

Hellurei?! Voiko parempaa naapuria toivoa?!

Jokainen ihminen tehkööt omat päätöksensä ja pitäkööt omat mielipiteensä. Olen silti valmis kutsumaan kahville kotiini jokaisen sellaisen "taviksen" , joka suhtautuu negatiivisesti kehitysvammaisiin, mutta haluaisi olla toista mieltä. Tai haluaisi oppia. Tänne vaan, tervetuloa! ;)

No mutta, palataan illan ohjelmaan näin äidin näkökulmasta. Päällimmäisenä itselleni tuosta A2-illasta jäi mieleen illan päähenkilöt eli nämä ihastuttavat kehitysvammaiset. Kuinka suurta rakkautta voi maa päällään kantaa? Tuomiset; Miten kadehdittavaa. Väkisinkin mielessä kävi ajatus, mitä sitten kun Piippis kasvaa  aikuiseksi naiseksi?! Toivon, että löytää samanlaisen onnen ja uskon kyllä vahvasti siihen , että löytääkin. Miksipä ei löytäisi koska löysinhän minäkin.

Ihan mahtavaa, että keharit otettiin mukaan tähän ohjelmaan näin näkyvästi ja rehellisesti. Keskustelun taso oli vilpittömämpää ja aidompaa kun aikoihin näissä samaisissa iltamissa on ollut. Ei väitelty, ei jahkailtu.  Puhuttiin asioista niiden oikeilla nimillä. Tuntui siltä, että jokainen paikalla ollut puhalsi samaan hiileen. Ilmapiiri oli iloinen.

Tuli parempi fiilis tulevasta. Kaikinpuolin.

Mieleen jäi myös tuo suloinen nainen(kera samaisen extrakromosomin kun meidänkin tytsyllä), joka kertoi omasta keskosuudestaan ja siitä, kuinka äiti ei halunnut pitää häntä. Vietti lapsuutensa lastenkodissa ja sai sieltä paljon kavereita. Toisessa puheenvuorossaan yritti saada selville, mitä se sellainen shokkivauva tarkoittaa ? Onneksi siihen kysymykseen joku viisas nainen (nimeä en nyt muista) osasi sitten hienosti vastata. Tätä ihastuttavan reipasta kysyjää oli selvästi jäänyt vaivaamaan tuo yksi asia: Miksi hänet oli hylätty? Miksi äiti ei halunnut häntä?

Todella liikuttavaa. 

Kaikki rakkauteni myös vanhemmille, joita illan ohjelmassa haastateltiin tai ihan vaan kuvattiin. Se onnellisuus, sekä ylpeys joka heijastui kasvoiltanne .. siihen on helppo samaistua. Tuli niin kiva olo.
Ja sitten vielä erityisesti haluan Pinjan isiä kompata:  Silittely ja rakkaus, sehän on parasta mitä ihminen voi ja saa kokea. Jokaisella on oikeus syntyä ja kokea se. Voiko asiaa paremmin ilmaista.

Rutistin lapsia hellästi, pussasin ja peittelin nukkumaan. 
Olen onnentyttö.

Toivottavasti mahdollisimman moni katsoi tuon ohjelman. Jos ei, niin suosittelen piipahdusta YLE Areenassa. Tosi vaikuttavaa. Hyvänmielenohjelma.

Tänään tuo meidän oma erityinen pääsi ratsastamaan pitkästäaikaa. Tässäpä muutama kuva.




Poni pussasi Piippistä niin, että tytön naama oli aivan mustana poninmönjästä. Tyttö oli tosi onnellinen. Kuva nähtävissä myöhemmin instagramissa nimimerkillä agu47.

Heitänpä haasteen. Muuttiko tämäniltainen ohjelma ennakkoluulojasi? Kommenttejanne odotellessa.. Toivoisin ihmisten heittävän rehellisiä mielipiteitä kehitysvammaisista ihmisistä sekä ennakkoluuloista heihin liittyen. Positiivisista sekä negatiivisista. Arvostan rehellisyyttäsi.





#familywho?

14.09

Hei teille uusillekkin lukijoille ja tervetuloa mukaan seuraamaan tätä meidän sopivassa määrin normaalista poikkeavaa eloa! 

Tänään musta tuli virallisesti Kaksplus-blogiyhteisön jäsen ja ajattelin instagram-kuvin, sekä muutamalla sanalla kertoa  että minkälainen porukka me tällähetkellä ollaankaan. 

Kolmessa vuodessa on tapahtunut meille paljon. Kun aloitin blogiharrastuksen, tein sen syystä että tarvitsin jonkun tavan purkaa omia fiiliksiä ja näin siis helpottaa omaa oloa. Hyvässä ja ei-niin-hyvässä myös. 

Halusin myös tätä kautta näyttää muillekkin sen, että meidän elämä ei oikeasti olekkaan sellaista, mitä sen ajattelin tulevan olemaan, kun synnytys-sairaalassa down-diagnoosi meille yllättäen iskettiin vasten kasvoja. Hetkenaikaa tosiaan mekin H:n kanssa itkeä tihrustettiin, että meidän elämä oli nyt sitten tässä. Hyvin nopsaa kuitenkin selvisi, että oltiin aivan totaalisen väärässä siinä asiassa ja kyyneleet olivat turhia. 

Tiedän, että meidän matkassa tämän kolmen vuoden ajan on pysynyt monta lukijaa ja se on lämmittänyt ihan hirmuisesti mieltä. Kävijämäärät blogissa ovat kasvaneet tänä-aikana tasaiseen tahtiin ja se on antanut puhtia jaksaa, vaikka meidän elämä onkin ollut aikas kiireistä tässä viimeaikoina.

Toivottavasti olen tähän mennessä onnistunut täyttämään omat henkilökohtaiset tavoitteeni ja vaikuttanut asenteisiin, sekä ajatusmaailmoihin. Muuttanut negatiiviisia ennakkoluuloja ja yllättänyt positiivisesti. Antanut Piippiksen näköiset kasvot downin syndroomalle. 

Tuollaiset:



Suloiset.

Tässäpä sitten nämä kaksi muuta maailmamme mullistajaa, jotka tupsahtivat meidän perheen elämään mukaan kohtalaisen nopeasti esikoisen jälkeen. 



PikkuW  teki sen 1,5 Piippiksen syntymän jälkeen..



.. ja PikkuH 2 vuotta isoveikan jälkeen.

H:n eli perheen vanhimman esittely löytyy tuolta "Äiti ja isi"-välilehden takaa. On meillä sitten vielä se perheen karvaisinkin jäsen, eli Taiga-tyttö. Alaskanmalamuutti 10 vee. 

Paljon täältä löytyy luettavaa kuluneen kolmen vuoden tapahtumista ja sen voi jokainen tehdä omalla ajallaan pläräämällä blogia taaksepäin, jos asia kiinnostaa. 

Tervetuloa uudet lukijat ja vanhoille muuten vaan iso kiitos! Kiva, että olette.

Ja niin, muistakaahan tänään katsoa A2:Kehitysvammais-ilta TV2:lta klo.21:00. Itsehän olen odottanut sitä jo viikkotolkulla. 






Taiteilijaelämää

15.49




Meidän perheen suuret taiteilijalupaukset ovat puhjenneet kukkaansa. 
Taiteelliset hanat ovat auenneet.
Valkoinen pinta ei käy laatuun.
Se tulee muuttaa.
Värikästä sen olla pitää!

Viereisessä kuvassa vasemmanpuoleinen taideteos on Piippiksen käsialaa. Tuo vähän suurpiirteisempi teos on pikkuW:n taidonnäyte. 

Mahtavaa, että tässä lajissa kulkevat omia polkujaan, eivätkä liikaa toisiltansa apinoi ;)

Piippis myös pulisee ja laulaa kokoajan piirtäessään. Sen lienee oppinut puheterapiasta, sillä laulupiirtäminen on nyt tosi kova juttu. 





Niin innostunut neiti on nyt tästä hommasta, että tänäaamuna oli ehtinyt tosiaan koristelemaan meidän valkoisen ruokapöydänkin omaa sisustussilmäänsä hiveleväksi.

Eräs vertaisäiti facebookissa totesikin, että tyttö on selvästi ajan hermoilla, sillä pinkki on nyt kuulemma kovaa huutoa kodin sisustuksessa.

Kauas on omena tässä suhteessa puusta pudonnut. Mua oikein harmittaa, kun meillä on niin ihana uusi koti, ja mulla on todella nyt kaikki sisustukselliset ideat hukassa. Johtuu varmaan tästä muutenkin hieman haperosta päänupista. 

No ehtiihän tuota.








Eilen tapahtui suoranainen ihme, kun uskaltauduttiin koko perhe kävelylle lähikauppaan, joka sijaitsee noin kilsan päässä meidän kodista.


Kyllä! Se on Pirpanainen, joka johdattaa muuta porukkaa! Osan matkasta reissasi pulkassa, mutta välillä tosiaan intoutui näin reippaasti kävelemään, ja vieläpä ihan oikeeseen suuntaan?! Tää on tosi harvinaista. Tyttö oikein kiherteli onnesta, kun sai itsekseen eteenpäin kulkea. Tosin heti jos tuli isoja lumikökkäreitä, matka tyssäsi kun seinään. Ne on vielä liian pelottavia. Silti, tämä oli jo aivan mahtava lupaus hieman toimivammasta kevät-/kesäulkoilusta.

Mun tyttö kasvaa. Se on välillä ihan hyväkin asia.

Nyt on kyllä tosi kiva olo. Eilen vaaka näytti lukemaa, jota en ole nähnyt siinä puoleentoista vuoteen. Vaikka välillä tämä raskauskilojen karistaminen on tosi vaikeaa ja tekisi mieli antaa periksi, tulosten näkyminen motivoi upeasti jatkamaan.

En ole ikinä jaksanut olla näin sinnikäs ja näin pitkään. Tämä siis kannustavana esimerkkinä sellaisille henkilöille, jotka kannustusta tarvitsee. Jos minä pystyn niin kuka vaan pystyy.

Jokohan se mun blogi ensviikolla siirtyy kaksplussaan? ;) Sitä kovasti tässä odottelen. On kyllä niin hyvä mieli siitäkin asiasta. Mahtavia tyyppejä tuossa yhteisössä on ja olen onnekas , että pääsin mukaan. 

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille. Yritetään pysyä terveenä ja toivotaan paljon aurinkoa. Nyt viikonloppuna ollaankin saatu siitä nauttia!



Kiitollisuutta

23.51


Kiitos luojani, on perjantai-ilta. H-isin iltavuoroviikko on lusittu ja yli viikko seuraavaan. Onhan meillä ollut ihan mukavaakin, mutta olen silti täydellisen väsynyt. Nukkumaan siis.

Rentouttavaa viikonloppua <3

Irtiottoja

19.41


Sitä nauttii tästä äidin roolista ihan eri tavalla, kun on vihdoinkin oppinut säännöllisesti ottamaan aikaa myös ihan vaan itsellensä. 

Olen viimeviikkojen päivityksissä muutamaan otteeseen kertonut alkaneista laulutunneista, ja kerronpa niistä vähän tässäkin päivityksessä. Tai ennemminkin fiilistelen. Kehuskelenkin jopa.

Eilen nimittäin sain opettajaltani positiivista palautetta hyvältä kuullostaneesta tulkinnasta ja siitä, miten olin ahkerasti harjoitellut. Voin kertoa, että niiden kehujen jälkeen oma fiilis pysyi tosi mahtavana ihan pitkälle iltaan asti. Teki tosi gutaa. Usko omaan itseeni lujittui. Mä kykenen tässä elämäntilanteessa muuhunkin, kun vaihtamaan vaippoja, syöttämään tai kasvattamaan jälkikasvua. Tärkeitä juttuja kaikki tietysti.

Olen aina rakastanut laulamista, mutta nyt viimevuosien aikana epävarmuus omista taidoista on kasvanut huomattavasti. Johtuen varmaankin siitä, että olen laulanut lähinnä kotiseinien sisäpuolella ja aina samalle yleisölle. Suullista palautetta heiltä ei tipu, mutta mukana tanssimisen olen tulkinnut positiiviseksi palautteeksi. Tapahtui viimeksi eilen. Hih.

No mutta kuitenkin, nyt olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveen ja irroittautunut kerran viikossa sopivasti kotiäidin tehtävästä. 

Eilen irrottauduin myös näissä merkeissä: 


Lopputuloksia paljastan sitten myöhemmin. Niin, niitä on useampi. Onko tää nyt sitten irroittautumista vaiko kolmenkympin kriisiä. Mene ja tiedä.

Kuitenkin, on ollut ihanaa huomata, että kiireisen hulina-arjen keskellä mulla on mahdollisuus tehdä vaikka mitä kaikkea kivaa, kun vaan suunnittelee ajankäyttönsä hyvin ja huolellisesti. Kaikki voi paremmin. Sekä äiti, lapset, että tuo isäntäkin.

Nämä H:n iltavuoroviikot vähän rajoittaa harrastamista, mutta toisaalta se on ihanaa kun joskus aamuisin saa itse nukkua H:n herätessä taaperoiden kanssa. 

Enää siis yksi toivomus. Jos joskus saisin parisuhteelle aikaa, olisin iki-onnellinen. Viimeaikoina kaksinkeskeinen aika H:n kanssa on jäänyt tosi vähiin. Iltaisin ollaan kumpikin niin tuhannen väsyneitä, että sännätään suorintatietä nukkumaan, kun kaikki lapset ovat nukahtaneet yöunillensa.

Tänään mentiin koko perheen voimin puheterapiaan. 


Kai tämäkin jonkinsortin parisuhdeaikaa on vai?


Voihan parisuhde! 

Se on kovilla nyt. Onneksi meidän liitto on luja. Me hitto vie selvitään näistä vuosista!




Yksi niistä hetkistä..

23.42

.. kun isosiskon erityisyys säihkyy kauneimmillaan..



Sellainen hetki oli tänä-iltana.

Vain hetkeä ennen unta.

Parempaa viikkoa!

11.04


Eilenillalla saunan jälkeen takan ääressä lämmitellessäni, yllätin itseni pitkästäaikaa olemasta helpottunut ja onnellinen. Piippiksellä oli ensimmäinen kuumeeton ilta ja nyt uskalsin jo itsekkin luottaa antibioottien tepsineen pöpöön. Aivan superihanaa katsella taas tuota iloista pientä höpsöä, joka on tervehtynyt.

Viikko siinä meni sairastellessa.

Ihan täysin terveitä ei olla kyllä vieläkään, sillä jokainen kolmesta pienestä niiskuttaa ja yskii. Se tuntuu nyt kuitenkin aika pieneltä ongelmalta tuon Pirpanan kuumeilun jälkeen.

Äsken neiti lähti iloisena isin kanssa puheterapiaan ja arki on palannut oikeille raiteilleen. Se on hyvä.

Täytyy vaan todeta, että meillä on ollut kohtalaisen epäonninen pariviikkoinen tässä kun ensimmäisenä hajosi pyykinpesukone, sitten fööni räjähti. Tämän jälkeen koiralla todettiin virtsatietulehdus jonka vuoksi hän pissi kahdelle matolle, joista toinen meni pilalle. Uusi tietysti. Sitten sairastui Piippis. Ja Puhelimen laturi meni rikki (pieni juttu mutta silti), onneksi kummityttöni pelasti pinteestä ja lainasi omansa tätöselle. Sitten nettipankkitunnukset katosi, piti hakea uudet. Lasten vaatekaapin ovi irtosi, ym.. 

Tällaista pientä, mutta kuluttavaa.

Toisaalta, onhan tässä tapahtunut paljon hyviäkin juttuja ja ihan totaalisesti allekirjoittaneen hymy ei ole hyytynyt missään vaiheessa. 

Jokaviikkoinen laulutunti on ollut ihan huippujuttu, niinkun osasin odottaa. Viimeviikolla kun istahdin autoon tuon puolituntisen jälkeen, olo oli kun olisin käynyt salilla vetämässä semi-tiukan treenin. Hyvällä tavalla rentoutunut ja energinen. Olen ollut myös tosi tyytyväinen itseeni, että viimeinkin uskalsin aloittaa tämän uuden harrastuksen. Näinollen laulutunnit tekee hyvää mun mielenterveydelle sekä itsetunnolle myös.

Painonpudotusprojekti tuottaa tulosta, ja olen edennyt paremmin kun koskaan aikaisemmin. Motivaatiota riittää kivasti, ja selätin jopa pahimman sokeririippuvuuteni. Edes herkkupäivinä en mätä naamariin juurikaan sokeria. Se on yllättänyt.

Jokapäiväinen liikkuminen on tehnyt ihmeitä mielelle ja ruumiille. Ollaan H:n kanssa tehty kumpikin nyt elämäntapamuutos, ja yritetään pitää se jatkossakin.

Tälläviikolla mun blogini ilmestyy tosiaan myös kaksplussan-blogiyhteisöön ja sitä myös jännityksellä tässä odottelen. On kivaa, että mut kelpuutettiin jengiin! Ensimmäiseen bloggaajien tapahtumaankin ehdin jo ilmoittautua. Tää on ihan varmasti hyvä juttu.

Summa summarum. Vaikka joskus tuntuu, että tapahtuu paljon huonoja juttuja, usein siinä sivussa tapahtuu myös hyviä juttuja. Negatiivisiin asioihin tulee kiinnitettyä vaan herkemmin huomiota ja niissä huonoissa fiiliksissä on väsyneenä helpompi velloa. 

Kyllä tää tästä. Kevättä kohti!









Suosituimmat

Facebook