Uusi osoite

19.32

ON TÄMÄ ( http://blogit.kaksplus.fi/47palasta/ )

Ehkä mä nyt alan jo pikkuhiljaa uskomaan tämän kaiken. Tuonne sivuille on tulossa vielä esittely ja kuva, mutta muuten sivut ovat valmiit.

Lähdepäs tästä tutustumaan Wordpressin ihmeelliseen maailmaan, ja sunnuntaina tosiaan ensimmäinen postaus tulossa. Huomista asuakin pitäisi sovitella mutta en taida jaksaa. Kiitos Halloweenin, nyt ei tarvitse liikaa stressata miltä näyttää ;)

Toivottavasti tämä siirto piristää myös teitä :) www.47palasta.blogspot.com hiljenee viikon päästä toistaiseksi.

Halloween-suukkoja!




Muutoksen hetki

15.44

Pieni info teille rakkaat lukijat. Huomenna blogi siirtyy Kaksplussan portaaliin, eikä päivitystä huomisen sekä lauantain aikana ole tulossa. Sunnuntaina homma jatkuu gaalatunnelmien merkeissä osoitteessa, jonka tulen tänne linkkaamaan viikonlopun aikana. Kun homma portaalissa on lähtenyt kunnolla käyntiin, suljen bloggerin osoitteen toistaiseksi. Jos elämäntilanteet vievät mut jossainvaiheessa portaalista pois, aukeaa tämä sivusto uudestaan, ja Kaksplussan postaukset siirtyvät tänne bloggeriin takaisin. Ja niin,  huomenna kaikki aikaisemmat postaukset sekä kommentoinnit siirtyvät meidän mukanamme tuonne uuteen osoitteeseen.

Toivon sydämestäni, että jaksatte seurata meitä uusia tuulahduksia kohti. Olette blogin historiassa yhtä tärkeä osa, kuin itse sisältö. Olen tosi innoissani tästä muutoksesta ja lohdullista on myös tietää, että tämä alkuperäinen blogi pysyy täällä meitä mahdollisesti odottelemassa. Pieni ulkonäon raikastus piristää blogia siinä missä meitä ihmisiäkin, ja jos pystyin luopumaan kukista, pystyn tähänkin.

Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin, ei sisältö tule muuttumaan. Se elää meidän perheen matkassa ihan niinkuin aikaisemminkin. 


Seuratkaa eloamme viikolopun aikana instagramissa jo tutuksi tulleella tunnuksella : agu47 . Facebookin 47 palasta-sivustoon päivittyy jatkossa postaukset uuden osoitteen alla. 

Kylläpäs on jännittävää! Mahtavaa Halloweenia!
<3



Ensitapaaminen

21.27



Tänään aika pysähtyi hetkeksi kaiken hulinan sekä kiireen keskellä, ja saimme lasten kanssa hyvin suloista seuraa oikein kolminkertaisesti. Yksi kylään saapuneista murusista oli meidän uutukainen kummipoikamme, ja hänet tapasimme ihan ensimmäistä kertaa. Pieni ihana poitsu nukkui onnellista vauvan untansa koko tuon tapaamisen ajan, vaikka muu porukka mekkaloikin ympärillä. Kadehdittavaa!

Ihana pieni mies. Ollaan H:n kanssa hyvin onnellisia hänestä, muiden kummilastemme ohella. Meillä on kunnia toimia kummeina siskoni kuopukselle, veljenpojalle sekä ystäväni pikku-miehelle. 

Tästä on hyvä jatkaa huomiseen päivään.

Illalla mummi saapui allekirjoittaneen apuun nukuttamaan pienet, ja ennen unta vetästiin videolle vielä yksi lempparilauluista. Mummolasta löytyy videomateriaalia, kun itse laulan äidin kanssa tätä samaista biisiä. Tässäpä Piippiksen ja mummin versio. Tässä on etäisesti jotain niin kovin tuttua. 

 Toivottavasti laatu ei ole ihan surkea. Kuvasin tämän uudella kamerallani.



Piippiksen loppuhuipennus.. I love it.

Perhepetihaaveita, sekä kotiäidin poikkeuksellisen kiireinen viikko-aikataulu

20.53


Elellään taasen isin iltavuoroviikkoa, ja päivän haastavin osuus painottuu kuinkas muutenkaan kuin ilta-aikaan, sekä ennenkaikkea nukkumanmenon hetkeen! Tässä kohtaa perhepeti tuntuisi vaan niin helpolta ja toimivammalta vaihtoehdolta. Kuluneen kesän aikana vietetyt hotelliyöt olivat meidän perhehistorian helpoimpia, kun kaikki tuhistiin samassa huoneessa! Valitettavasti meidän perheen kohdalla kotona tila loppuu sängyssä/makuuhuoneessa kesken, ja näinollen perhepedistä ei ole mahdollista tehdä pysyvää ratkaisua. Poikkeuksia toki tapahtuu, ja viimeisimmän kerran näin pääsi käymään toissa-yönä. Edellisenä iltana kömmittiin H:n kanssa ihan vaan kaksin nukkumaan, ja yö meni hyvin pitkälti PikkuH:n hammaskiukkujen merkeissä. Aamuyön tunnit onneksemme rauhoittivat pikkutytön  tuskan, ja nukahdettiin kaikki vihdoin yöuneen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Heräsin seiskan aikaan aamulla kahden vanhimman ipanan keskeltä, ja isi oli taklattu sängyn vasempaan laitaan. 
Tää on tosiaan aika tyypillistä nyt, ja varsinkin W kipittää harva se yö meidän huoneeseen ja pyytää päästä väliin nukkumaan. Yleensä isi kuitenkin kantaa pojan takaisin omaan sänkyynsä, ja odottelee vieressä unen saapumista. Tätä toissaöistä episodia mä en ainakaan ollut edes huomannut, ja siksi oli aikas hassunhauska fiilis aamulla tajuta tilanne. Voi näitä mun suloisia pikkutyyppejäni!

Eipä tässä nyt auta kuin vaan toivoa sitä, että iltahulinat rauhoittuu jossainvaiheessa ja elo helpottuu taas piirun verran sen myötä. Toisinaan on jo helpompaa, mutta sitten palataan taas hetkeksi tämähetkiseen tilaan. Siihen, kun jokainen kaipaa äitiä vierellensä ennen unta.

Tänään kävin koekampauksessa, sekä vähän värjäilemässä hiuksiani samalla. Kaverini Liisa loihtii mulle lauantain Indiedays gaalaan tosi hienon kampauksen, ja tuossa alapuolellapa pieni paljastus siitä (sekä menninkäisen korvastani). Jotain tuollaista tulossa siis. Enempää illan outfitistä en vielä paljasta.

Mua lykästi, sillä ystäväpiiristä löytyy myös sangen taitava maskeeraaja Emma. Hän voitti pari viikkoa taaksepäin ei sen vähempää, kuin maskeerauksen SM-kilpailut. Mun onnekseni Emma päätti tiivistää lauantaipäivän jo valmiiksi tiukkaa aikatauluansa, ihan vaan loihtiakseen mulle kauniin Halloween-maskin. Siitäkin lisää sitten loppuviikosta. Ymmärrätte varmaan pienen kutkutuksen vatsanpohjassa.


Aikas harvoin kotiäiti saa mahdollisuuden pynttäytyä näin vimpanpäälle. Kivan twistin tuohon gaalaan tekee juurikin tuo Halloween teema, ja yritän ottaa tästä viikosta nyt kaiken irti. 





Oma asenteeni kehitysvammaisuutta kohtaan

20.53


 Bloggaajakolleega, sekä jo hyväksi kaveriksikin muodostunut Paprika Äiti on vihannes - blogista tekee vammaistyön koulutehtävää, ja kyseli eräässä fb:n keskusteluryhmässä ihmisten asenteista kehitysvammaisia kohtaan. Aihe luonnolisesti kiinnostaa mua myös kovasti, ja olen kommentteja aikas ahkerasti tänään lukenut.

Kommentit eivät yllättäneet. Osa sai liikuttumaan positiivisesti, mutta osa sai myös vähän häkeltymään. Arvostan kuitenkin sitä, että ihmiset uskaltautuvat omalla nimellään puhumaan rehellisesti tuntemuksistaan.

Tämä keskustelu sai mut miettimään myös omia asenteitani kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan, ja haluankin muutaman ajatuksen jakaa täällä teidän kanssanne. Downin syndrooma on luonnostaan mulle jo varsin tuttu käsite, ja voinkin ihan rehellisesti sanoa etten juurikaan osaa enää kammoksua tai vierastaa henkilöitä, joilla tuo ylimääräinen kromosomi on. Olen itsekin yllättynyt näiden kuluneen neljän vuoden aikana siitä, minkälaisen lämmöntunteen kohtaaminen ds-oireyhtymän omaavan henkilön kanssa saa minussa aikaan. En osaa sanoinkuvailla sitä tunnetta. Tekee mieli halata. Fiilis on tuttu ja turvallinen. Ennen Piippistä näin ei kuitenkaan ollut.

Käymme neitokaisen kanssa Rinnekodissa kerran vuodessa, ja olen ennenkin täällä kertonut iloisista kohtaamisista odotushuoneissa. Jokakerta saamme seuraa. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sillointällöin olen ollut kuitenkin jopa vähän ennakkoluuloinenkin näissä tilanteissa. Viimeksi keväällä eräskin naishenkilö tuli silittelemään PikkuH:ta ja siinä hetkessä mietin nanosekunnin verran, että uskallanko päästää häntä vauvan lähelle. Hänellä ei ollut downin syndroomaa, mutta joku toinen kehitysvamma hänellä oli. Onneksi päätin kuitenkin antaa hänen koskea. Tämän kohtaamisen jälkeen olin jopa vähän pettynytkin itseeni. "Kuinka saatoinkaan ajatella niin?". Tämä naishenkilö oli aidosti ihastunut vauvaan, ja kohteli hyvin hellästi pientä ihmisenalkua. Silitti poskea, sekä ihasteli ääneen. Myös mulle tuli hyvä olo. Sen olen myös huomannut, että otan Rinnekoti-reissuista "kaiken irti" niinsanotusti. Juttelen ja höpöttelen ihmisten kanssa, ja pakotan itseni uskaltamaan. Siitä saa vaan niin paljon.

En ole näiden vuosien varrella kohdannut ainuttakaan kehitysvammaista ihmistä, jota tulisi oikeasti pelätä. Päinvastoin. Jokakerta näiden kohtaamisten jälkeen suupielet ovat hymyssä. En siis voi muuta, kun allekirjoittaa tuon jo tutuksi tulleen sanonnan, että "Erilaisuus on tottavie rikkautta!"

Ymmärrän kuitenkin sen, että erilaisuus pelottaa silloin, kun kokemusta kehitysvammaisuudesta tai vaikkapa cp-vammaisuudesta ei juurikaan ole. Bongasin tuosta nettikeskustelusta kuitenkin sanan "inho". Joku koki tuota hyvin negatiivista tunnetta vammaisen ihmisen läsnäolosta. Ajatuksena tuntuu vähän kauhistuttavalta, että joku voi tuntea inhoa lastani kohtaan.. Haluan silti ymmärtää, ihan oikeasti. Tulin jälleen kerran iloiseksi siitä, että saan kirjoittaa tätä blogia. Jos vain voin vaikuttaa siihen, että tällaiset negaatiot hälvenisivät, olen onnistunut tavoitteessani. 

Toivottavasti olen edes osittain vaikuttanut.







Sunnuntaipullaa

21.34

Jo toinen sunnuntai putkeen, kun tartun kaulimeen. Leipoakseni siis. Tälläkertaa en huolinut ketään leipurikaveriksi, vaan työstin elämäni ensimmäiset omatekoiset korvapuustit ihan yksikseni. Erittäin hyväksi todettu terapiamuoto äidin arjessa tämäkin! Mutta vain silloin, kun saa ajan kanssa rauhassa häärätä keittiössä. Siis juurikin sunnuntaisin.


Tuleva viikko tulee olemaan kutkuttavan jännittävä! Perjantaina blogi siirtyy Kaksplussan portaaliin, ja lauantaina juhlitaan Indiedays Blog Awardseja. Tiistaina kampaajalle, ja kaikenlaista muutakin pientä kivaa tapahtuu..

Pikkuhiljaa koko perhe alkaa olla toipunut kaksi viikkoa kestäneestä flunssapöpöstä, ja voimat alkavat palautumaan. Olipahan sitkeä tauti!

Ja hei vielä on pari tuntia aikaa äänestää mun blogia, ja puoliltaöin linjat sitten sulkeutuvat. Haluan kiittää jokaista meille äänensä antanutta! Halauksia jokaikiselle! Ensiviikolla luvassa myös pikku arvonta kiitokseksi :)




Huono kaveri

23.01

Eilen vielä riitti energiaa, mutta tänään tilanne on ollut täysin päinvastainen. Tarkoituksenani oli lähteä ystävän kanssa Kurja Viapori-kierrokselle, mutta niin vaan tapahtui, että jaksaminen moiseen ei riittänytkään. Harmitti tosi paljon, mutta tällaista tämä elo nyt vaan valitettavasti on. Olen tässä viimeaikoina huomannut sen, että on kovin vaarallista sopia ylipäätänsä mitään "ylimääräistä" arjen ulkopuolelle, sillä tosi usein tapaamiset ja kivat jutut jäävät toteuttamatta. Voimat eivät tässä elämäntilanteessa riitä, ja viikonloput hurahtavatkin yhdessäolon sekä lepäilemisen merkeissä. Kun H on kotona, yritän ottaa aikaa omalle unelle. Sellaiselle, jota kukaan ei keskeytä. 

Hitsi vie! Kaikesta huolimatta haluan uskoa ja luottaa siihen, että jonainpäivänä mulla oikeasti on taas aikaa ja voimaa ystäville. Kivoille jutuille. Aikuisten yhteiselle ajalle.
Sitä kuitenkin kaipaan niiiin kovasti.

Pakko myös yrittää olla armollinen itselleen. Nyt on nyt, ja nyt puistoillaan. Eletään lapsille. Perheelle. Huomenna yritetään kuitenkin uudestaan, ja ollaan ystävien kanssa yhdessä täällä meillä, kera perheidemme.  Meillä on aina ovet auki ystäville, mutta lähteminen täältä on paljon hankalampaa mulle. Niin se vaan on tässä elämänvaiheessa.

Haastavaa tämä tasapainoilu itselleen tärkeiden juttujen, sekä voimavarojensa välillä.. Tämä lienee tuttua muillekin vanhemmille?









Perjantain höpinöitä

18.05

Olenpas ollut tänään melkein koko päivän lasten kanssa ihan vain kotosalla. H piipahti töiden jälkeen käyttämässä meidät kaupassa, mutta lähti samantien treeneihin, kun päästiin takaisin kotiin. Joskus on tällaisia päiviä, mutta onhan näitä harrastuksia oltava meillä vanhemmillakin. Muuten kun ei mieli jaksa pysyä yhtä virkeänä kuin mitä lapset ovat. Normaalisti näinä tällaisina päivinä tässävaiheessa hermoja jo hieman kiristää, ja aikuista seuraa kaipaa kipeästi. Nyt mulla on kuitenkin poikkeuksellisen kiva olotila. Tää viikko on ollut ilmeisen voimaannuttava, ja Take-away sushikin piristää kummasti. Kädet ristiin ja kiitokset yläilmoihin siitä, että meidänkin kotikonnuille saatiin oma, loistava Sushi-ravintola!

Tuosta sushista tosin puolet meni perheen pikku-ukon kitusiin, mutta hyvähän se on että maistuu hälle myös! ;)



Pikku2:nen on loistava tauottaja näissä kokopäivän kestävissä lastenhoidollisissa tehtävissä. Ei se tosin ihan aina tyypeille kelpaa, mutta yleensä kuitenkin. Tänään niin on onneksi ollut. Ja mitäpä tekee äiti, kun kello lyö viisi? Hyökkää blogin pariin tietysti! Rohkenen nyt ihan rehellisesti myöntää tässä sen, että meillä tv on aivan korvaamaton jeesi arjessa. Tänäänkin on muutamaan otteeseen meno meinannut yltyä aivan sekopäiseksi, mutta Elisa Viihteen avulla olen saanut jengin jokakerta rauhoittumaan. Hankaluuksia mulle tuottaa myös käydä vessaassa niin, että kolme silmäparia tuijottaa herkeämättä. Mieluummin annankin heidän sitten tuijottaa sen hetken verran vaikkapa tietokonetta viereisessä huoneessa. Oli nyt tämäkin pakko kertoa teille..



Ei me onneksi ihan nelisteen olla oltu, sillä saatiin me aamulla hetkeksi seuraa kun puheterapeutti piipahti kotikäynnillä. Homma toimii yleensä niin, että Piippis ja Pu-Te ovat 45 minuuttia kaksin, mutta PikkuW saa viimeiseksi vartiksi sitten liittyä opiskeluihin mukaan. Toistaiseksi hyvä näin. 

Nyt loppui Pikku2:nen, ja alkoi Piilosta-leikki. Sain ukaasin liittyä mukaan. Tajusin myös juuri, että Piippis laskee tosi sujuvasti ääneen jo kymmeneen? Ei se koskaan aikaisemmin ole yksin mokomaa tehnyt. Mahtavaa!

Olipas täydellisen sekava höpölööripostaus. Taidan sittenkin olla vähän juttuseuraa vailla?

;) 

Kivaa viikonloppua! 






Syksyn tuulahduksia

14.50


Lähdettiin eilen vielä illansuussa vähän pidemmälle kävelylenkille lasten kanssa, ja niinkun kuvista näkyy, piipahdettiin me myös leikkipuistossa siinä matkan varrella. Taiga-neiti sai odotella metsän reunassa sen aikaa, kun lapset touhusivat juttujaan. Jossainvaiheessa päätti hän kuitenkin riuhtaista itsensä hihnasta irti, ja puistoilut jäi siihen sitten. Meitin jästipää.

Käveltiin siitä sitten vielä kauppaan ostamaan karjalanpiirakat matkaevääksi, ja käpyteltiin takaisin kotiin. Varsinainen karavaani ollaan kyllä tuplarattaiden, Britaxien ja vieläpä tuon poukkoilevan koiran kanssa. Ei ihme, että joskus vastaantulijoita vähän hymyilyttää.






Nyt kyllä täytyy sanoa, että tämä syksy on todella tuonut mukanansa uusia tuulahduksia, ja se tuntuu tosi kivalta. Multa on nyt muutamaan otteeseen kysytty, mitä tuo "portaaliblogi" tarkoittaa? H tiivisti facebookissa asian näin: "Palkinto sinnikkäästä työstä, ja osoitus blogin erinomaisuudesta". Varsin imartelevasti ilmaistu, mutta palkinto tämä siirtyminen kyllä mulle on sitä ei voi kieltää. Ehkä itse asian ilmaisen niin, että rakas harrastus on muuttunut osittain työksi. Se ei muuta suhtautumistani blogiani kohtaan (ainakaan negatiiviseen suuntaan), eikä sisältö tule muuttumaan. Blogi elää, kasvaa sekä kehittyy meidän mukanamme. Tämä portaalissa bloggaaminen tulee olemaan yksi uusi vaihe mun, meidän perheen ja näinollen myös blogin elämänkaaressa. 

Tänään pääsen taas tekemään avustajankin hommia, kunhan H kotiutuu töistä. Tämä avustajan pestikin sai muuten alkunsa bloggaamisesta, ainakin tavallaan. Sain luvan kertoa, että avustan Saa tuijottaa-blogin Elisaa. Tutustuimme puolisen vuotta sitten Kaksplus-bloggaajien tapaamisessa, ja nyt tilanne on tämä. Niinkuin aikaisemmin jo mainitsin, eipä tuo homma oikein työltä tunnu. Vapaa-ajanvietolta lähinnä.


Piippiksen diagnoosi oli aikanaan syy bloggaamisen aloittamiselle. PikkuW ja PikkuH ovat yhdessä Piippiksen kanssa motivoineet sekä inspiroineet mua jatkamaan, ja tästä blogista on tullut mulle tärkeä, sen nyt olen useaan otteeseen jo maininnutkin. Bloggaaminen on tuonut minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Saan tehdä innostavaa työtä lastenhoidon ohella, ja sovittaa aikataulut meidän perheelle sopivaksi. Olen tosi iloinen. Totuus on kuitenkin se, että asutamme omakotitaloa, ja taloudellisesti olemme tiukilla tässä elämäntilanteessa, kun olen lasten kanssa kotona. Työskentelemällä osa-aikaisesti saadaan vähän helpotusta tilanteeseen. 

Ei tästä ole pitkä-aika, kun pohdiskelin ja murehdin tulevaa täällä blogissa. Huoli oli suuri. Tämä postaus nyt taas todistaa sen jo tutuksi tulleen lausahduksen, että "asioilla on tapana järjestyä". Kaikki lutviutuu ja elämä jatkuu omalla painollaan. 



47 palasta Kaksplussan portaaliin

15.35


Mulle esitettiin tänään kysymys, johon oli erittäin helppo vastata. 47 palasta siirtyy tulevien viikkojen aikana Kaksplussan blogiyhteisöstä portaalibloggaajien joukkoon. Vitsit miten kiva fiilis! Mahdottomasta tuli mulle yhtäkkiä mahdollista? Olen hyvin HYVIN iloinen, ja tartun mielelläni tähän uuteen jännittävään haasteeseen! Tää on mulle niiiin iso asia.


Pidän teidät aikataulussa. Jotain muutoksia tämä tulee tarkoittamaan myös täällä blogin puolella. Sisältö pysynee samana tästä eteenpäinkin. 

Kiitos teille rakkaat lukijat. Ilman teitä en olisi ikuna päässyt tähän pisteeseen!

<3





Harjoituskappaleita

20.39





Aika on hiukan kortilla tässä, mutta jonkinverran olen tänään ehtinyt harjoittelemaan tämän uuden kameran käyttöä. Tänäiltana, jos silmät vain suinkin pysyvät auki, otan haltuuni tuon kuvankäsittelyn. Rajaukset näissä on ihan miten sattuu, enkä ole vielä niinkään keskittynyt itse kuvaan, lähinnä tuohon kameraan vain. Miten se toimii ja sitärataa.. En vieläkään ihan täysin tiedä, ja sen huomaa näistä. Heh.







Näin Ei pidä rajata kuvaa

 Enää ei vissiin kannata syytellä kameraa epävakaudesta. Kyllä se syy taita löytyä nyt kuvaajasta itsestään, sekä sen taitojen puutteesta.
Tuo allaoleva otos tuttisuusta on hyvä esimerkki. Kiva kuva, mutta mulla vaan tärähtää nää nyt jostainsyystä tosi helposti, vaikka kuinka yritän pitää kättä paikallaan. Ongelma löytyy todennäköisesti vääristä asetuksista, joita en vaan ole vielä hoksannut.. Ehkäpä lukijoiden joukosta löytyy joku joka osaa auttaa? Tuo mun uusi kamera on siis Nikon 1 S2. 

Eikä näin pidä tarkentaa kuvattavaa kohdetta

Jännä nähdä, kuinka kauan mulla kestää oppia.. Kiitos kärsivällisyydestänne!
;)

Sain muuten tänään kutsun Indiedays Blog Awardseille. Niin kivaa! Tänään ollaankin jo kovasti pähkäilty tulevia gaala-asuja. Halloween saattaa liittyä tähän.

Nyt kohti iltahulinoita! 




Iloisia asioita

21.18


Tänään se saapui, tuo uusi odotettu minijärkkäri! Se on tosi perus, ei todennäköisesti ollenkaan parasta laatuaan, mutta olen siltikin hyvin HYVIN iloinen siitä että mulla on pieni kamera, joka mahtuu taskuun mukaan melkeinpä minne tahansa! Tämä ilta hurahtaakin siis käyttö-ohjeita ihmetellessä, sekä testikuvia räpsiessä. 


Tänään mun sähköpostiini tupsahti sangen häkellyttävä viesti. Tällähetkellä mun pieni, höpsö ja ehkä osittain jopa vähän ärsyttäväkin blogi on sijoittunut Indiedays Blog Awardseissa kymmenen äänestetyimmän joukkoon? Kiljahdin ääneen riemusta, vaikka Piippiksellä oli jumpat käynnissä täällä kotona. Tää oli mulle jo niin iso juttu, etten tiedä mitä sanoisin. Kiitokset lienee ehkä paikallaan? Siispä kiitos äänestäneille <3 

Tänään on hyvä päivä unohtaa tyhmät jutut, ja jatkaa uudella puhdilla taas eteenpäin. 

Käykäähän äänestämässä täällä omaa suosikkianne. Siellä on paljon kiinnostavia kategorioita, sekä upeita blogeja!

Jälkipyykillä

21.57

Olen aina yrittänyt kirjoittaessani korostaa sitä tosiasiaa, että meidän perhe on etuoikeutetussa asemassa Piippiksen liitännäis-sairauksien puuttumisen vuoksi. Nyt kuitenkin kuluneen vuoden aikana muutamaankin otteeseen anonyymi kommentointi on tarrannut siihen samaiseen tosiasiaan, ja minua tasaisin väliajoin muistutellaan siitä kuinka murrosikäisen ds-neidon kanssa on hankalaa kun hormonit hyrrävät ja sitärataa.  Kuinka helppo erityiselo muuttuukin tuhannen raastavaksi ja vaikeaksi. Haluan avata nyt vähän ajatuksiani tähän aiheeseen liittyen. Olkoon tämä nyt vaikkapa jonkinsortin jatkumo eiliselle postaukselle.

Ihan nyt tähän alkuun haluan vaan todeta, että ds tai ei, tulemme varmasti olemaan kovilla näiden meidän neitosten kanssa siinävaiheessa, kun murrosiän saavuttavat. Olin itse vaikea vanhemmilleni aikanaan, ja sen jopa myönnän ihan rehellisesti nyt tässä. Tokkopa omena kauas puusta putoaa siis meidänkään kohdallamme. 

Haluan myös vähän raottaa tiettyä luonteenpiirrettä sekä minussa, että tuossa siipassa myös. Tuo luonteenpiirre lienee pääsyy siihen, miksi meidän elo on perustyytyväistä, sekä onnellista. Tuo onnellisuus lienee ongelma aina sillointällöin muutamille (ja ihan vaan oikeasti muutamille) lukijoilleni ja siksi koen tärkeäksi avata tätä aihetta hieman lisää. Emme H:n kanssa osaa kumpikaan katsoa kovinkaan kauas tulevaisuuteen, saatika murehtia tulevia. Tässä hetkessä asiat ovat hyvin, ja elämä on yllättänyt positiivisesti. Niin on ennenkaikkea myös tuo esikoisen extrakromosomi tehnyt. 

Kyllä tiedostan hyvin sen, että haasteita satavarmasti tulemme kohtaamaan, mutta niitä murehdimme sitten kun niiden aika koittaa. Vaikeuksia kohtaa jokainen vanhempi elämänsä varrella, mutta meillä ne vaan tulevat olemaan hieman toisenlaisia kuin muilla. Ja siis jos tulevat. Rehellisesti nyt täytyy myöntää, että en usko hetkeäkään siihen, ettäkö ongelmat liian suureksi kasaantuisivat niin kauan kun pysymme vaan kaikki suhtkoht terveinä.

Vaikka liiaksi en stressaa, niin mietin kyllä aina sillointällöin sitä, että hyvin todennäköisesti vastuu Piippiksestä jatkuu vielä pitkään aikuistumisen jälkeenkin. Olemme siihen H:n kanssa valmiita, koska rakastamme tuota tyttöä niin tuhannen tulisesti! Siksi koen loukkaavaksi sen, jos joku tulee minulle "valottamaan" meidän tulevaisuutemme ongelmista sekä haasteista. 

"Elämä heitti eteen paskat kortit kun antoi downlapsen. Se on vaan hyväksyttävä vaikket haluaisi". Mä en todellakaan ajattele niin. Mä loukkaannun syvästi, jos mulle sanotaan niin. Ihan oikeasti elämä on heittänyt mulle paremmat kortit, kun uskalsin ikuna toivoa. Onko sitä vaikea ymmärtää? Joillekin se vaan on..

Jätän tämän nyt tähän, ja heitän pienen kevennyksen postauksen loppuun.





Tämä "pullantuoksuinen" leipas tänään piparit lastensa kanssa, ja H sai hieraista silmiään. Tämä oli eka kerta. Senverran kivaa yhteistä hommaa oli se, että tulemme pian palaamaan pöydän ääreen näihin samoihin hommiin.



Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! 






Ds-vauvan adoptioon antamisesta..

23.40

Nyt ollaan herkän aiheen äärellä, ja yritän parhaani mukaan tehdä tämän oikein. Riski on suuri, että loukkaan tai olen ajattelematon. Yritän silti välttää.

Eksyin tänään netissä keskusteluun, jossa pähkäiltiin juuri syntyneen ds-lapsen adopitoon antamista. Mua on aikaisemminkin keskustelupalstoilla arvosteltu siitä, että "tyrkytän" blogiani äideille, jotka ovat hädässä ja shokissa. Ihan oikeasti en tyrkytä, vaan haluan auttaa. Jos puhutaan oman lapsen luovuttamisesta adoptioon, ei päätös varmasti ole helppo, oli se sitten mikä tahansa.

Haluan heti kärkeen sanoa myös sen, että en missään nimessä tuomitse äitejä, jotka kokevat adoption parhaimmaksi vaihtoehdoksi lapsellensa. Se on rohkeutta ja urheutta. Sekin on suurta rakkautta tuota syntynyttä pientä kohtaan.

Muutama viikko taaksepäin totesin H:lle, että jos rahkeet riittäisivät, niin olisin valmis adoptoimaan meidän perheeseen toisen ds-lapsen. Olen sitä mieltä, koska Piippis on ns. "helppo tapaus".  Downin syndrooman kirjo on laaja, ja vaikeusaste vaihtelee lievästä vaikeaan kehitysvammaan. En tiedä, olisinko samaa mieltä jos Piippiksen kanssa haasteita olisi enemmän. Todennäköisesti en olisi.
Nyt kolme alle 5-vuotiasta kuitenkin verottaa omasta jaksamisesta niin paljon, ettei neljäs lapsi ole enää vaihtoehto. Ainakaan tässävaiheessa. Biologinen lapsi ei enää missäänvaiheessa. Toki tässävaiheessa tulee jo taloudelliset, sekä vaikkapa ihan tilanpuutteellisetkin seikat vastaan.

Piippis oli syntymän hetkellä meille shokki. Sen olen jo tuhanteen kertaan todennut täällä blogin puolella. Muistan ajatelleeni: "Kuinka kehtaan myöntää tämän asian ääneen?". Tai "Miten ihmiset suhtautuvat meihin tästä eteenpäin?". "Minkälaisen vastaanoton Piippis tulee saamaan?". "Miten tulemme jaksamaan?". "Okei, se on nyt noin kaunis, mutta onko se kymmenen vuoden päästä?". 

Ja sitä rataa.

Nämä ovat täysin luonnollisia tuntemuksia ja ajatuksia. Täysin sallittuja. Lapsi kun ei ole se mitä ehkä odotettiin, mutta hän siltikin tulee jatkamaan yllättämistään jatkossakin. Sen lupaan.

Meidän tapauksessa tyttö on yllättänyt lähinnä positiivisesti. Rakkaus tuota neitiä kohtaan on kasvanut sfääreihin, joihin en uskonut kykeneväni. Hän on kaunis juuri tuollaisenaan. Ihan oikeasti täyttä magiaa, ainakin meidän vanhempien silmissä.

Kun erityislapsi syntyy ja yllättää perheensä, on hetki hauras. Kaikenlaiset ajatukset pulpahtavat pintaan, ja niille ajatuksille pitää vaan antaa aikaa. 
Haluan tukea äitejä näiden kysymysten sekä ajatusten tulvassa, ja kertoa, että suomessa ds-vauvoilla on hyvä olla. Rakastava, sekä huolehtiva perhe löytyy satavarmasti tilanteessa kuin tilanteessa. Siihen ainakin itse haluan uskoa ja luottaa. 

Vauvan syntymän hetkellä on tärkeää antaa itselleen aikaa käsitellä jokaikistä tunnetilaa, jonka erityislapsen syntymä saa aikaan. Elämää ei voi liikaa suunnitella etukäteen, ja joskus sitä siltikin havahtuu huomaamaan, että kauneus sekä elämän merkityksellisyys löytyy juurikin tästä hetkestä. Niistä kokemuksista sekä jutuista, joita itselle on annettu. 

Mulle Piippiksen syntymä oli suuri käännekohta. Ja nyt voin rehellisesti sanoa, että kaikessa suloisuudessaan.. olen tuhannen iloinen tästä pestistä.

Rakkautta rakkautta ihmiset. En halua loukata, mutta haluan kertoa mitä itse äitinä tunnen. Ds diagnoosi ei ole maailmanloppu. Se on haaste, mutta siitä selviää. 

Ei tästä enempää. Oli vaan pakko kertoa..






Hyvä mutsi-fiilis!

20.10

Nyt julistan onnistumisen, voittamisen sekä äitiyden ilosanomaa! Jo kahtena iltana putkeen, olen jollain ihmeen kaupalla saanut yksin pikkukolmikon nukkumaan ilman ylimääräisiä turhautumisen, ja tuskan kyyneliä. Tämä on ihan oikeasti historiallista. Nukkuvat vieläpä ihan omissa sängyissään jokaikinen.

Jotain on nyt muutaman viikon sisään siis tapahtunut, ja Piippis on ennen unta alkanut pysymään sängyssänsä, vaikka en ihan kokoajan olisikaan pitämässä kädestä kiinni. Uskoni on ollut useasti koetuksella, ja tämä päivä on tuntunut kovin kaukaiselta. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Ainoa jatkuvaa huomiota näissä nukutushommissa tarvitseva on enää tuo meidän yksivuotias, mutta se tuntuu niin kovin helpolta tässävaiheessa. Nyt uskallan jo toivoa, että hänkin nukahtaa vuoden päästä ihan kiltisti yksikseen? Saas nähdä.

Eilen puhelimeni pimahti, ja järkkärikin on tosiaan jo toista viikkoa epäkunnossa. Sain luurin kuitenkin toistaiseksi kuntoon ihan vaan tyhentämällä sen muistia, ja nyt toivon sydämestäni, ettei tarvitse lähteä uutta puhelinta hommaamaan tässä elämäntilanteessa. Tekniikan suhteen koemme jonkinsortin epäonnistumisen aikaa, sillä nettikin bugii jo toista päivää. Elisan päässä kaikki ok, mutta me ei vaan saada yhteyttä pelaamaan. Toivottavasti viikonloppuna apu ongelmaan löytyy. 

Olen jo pitkään haaveillut uudesta minijärkkäristä, ja eilen uskalsin vihdoin tehdä lopullisen päätöksen sen suhteen. Meninpäs siis ja tilasin uuden Nikonin. Olen aivan innoissani, ja uskon että tällä on suuri merkitys myös jatkossa nähtäviin otoksiin mun blogissani. On selvää, etten aina voi olla järkkäri kourassa, ja edelleenkin blogissa suurta osaa tulee näyttelemään tilannekuvat.. siis ne kännykällä otetut. Haluan silti kehittyä ja oppia, joten nyt aika oli täydellisen kypsä siihen ja kamera lähti tilaukseen. Osamaksulla, tietysti. 

Mutta niin. Pakkohan mun on nyt vaan saada se uusi kamera, kun mulla on näin luonnollisia sekä täydellisiä kuvattavia tupa pullollaan! Tässäpä vielä pari tuttua ja turvallista tilannekuvaa aamupäivän Cittarireissulta. Sydän meinaa vähän pakahtua tässä..




On se vaan upea tunne, kun ihan tavallisella tylsällä kauppareissulla, nää tyypit saa hetkessä suupielet isosti hymyyn, ja onnen-, sekä kiitollisuudentunteen vahvasti siihen arkiseen hetkeen mukaan. Tämänkin hauskuuden oivalsivat ihan itse, kun W päätti yhtäkkiä ahtaa itsensä Piippiksen viereen. Voi näitä!
Pikku H veteli tässähetkessä tyytyväisenä hirsiä vaunuissaan :)

Onpas rento ja onnistunut olotila. Tästä on hyvä jatkaa viikonloppuun!



Sairastelua tuvassa

20.33

Piippis äitiä hoitamassa
Voihan tauti ja tylsyys! Lapsiperhearjen tuskaisimpia viikkoja ovat juurikin nämä tällaiset, kun suurin osa porukasta sairastaa. Pöpöstä huolimatta, lapsilla tuntuisi riittävän energiaa, mutta aina sillointällöin me vanhemmat kuitenkin ollaan mieluummin sohvan pohjalla, kuin vaikkapa hippasilla. Tälläkertaa H tuntuu selvinneen tauditta, mutta iltavuoroviikko ei juurikaan jeesaile omaa tilannettani. Jotain on keksittävä, eikä ulos tällä köhällä ole kenelläkään vielä asiaa. Ja vaikka olisi, en itse jaksaisi. 

Siispä menemme nyt sieltä, mistä aita on matalin. Pipsa Possut, Risto Räppääjät sekä Mikko Mallikkaat pyörivät Elisa Viihteen kautta. Netflixinkin. Ja sillointällöin Yle Areenassa myös. Ja hei, onhan meillä noita tallennettujakin tuolla! Tässävaiheessa täytyy vaan osata olla itselleen armollinen, ja toivoa sopii, että pahin vaihe on jo ohitettu. Tai sitten se on menossa just nyt.  Kaikista pienin aloitti ensimmäisenä, ja on jo toipunut. Kai tää tästä taas paremmaksi muuttuu. Jos jotain positiivista pitää nyt tästäkin keksiä, niin onneksi tauti puhkesi kunnolla mulle vasta eilen. 

Piilosta-leikki on muuten näppärä aktiviteetti sisätiloihin pakotetuille, ja meillä ainakin kaikki siitä kovasti tykkäävät. Postailinkin aiheesta muutama viikko takaperin. Rajansa tietysti kaikella, eikä tätäkään lystiä jaksa yleensä jatkaa puoltatuntia pidempään. 

Viimepäivien aikana olen haaveillut sellaisesta itsetäyttyvästä isosta ilmapatjasta, ja tulevia pöpörundeja ajatellen, tuote lieneekin syytä lisätä ostoslistalle. Siihen vaan keskelle olkkarin lattiaa, ja tyypit kiehnäämään kainaloon. 
Ja siis näinhän se homma toimii, muita vaihtoehtoja ei anneta.

Mä jaksan tasaisin väliajoin valitella näistä meidän perhettä vaivaavista epidemioista ja siitä, miten kovasti niitä kammoksun. Tilanne ei ole muuttunut, ja itse toivoisin kovasti jo karaistuvani. Olemaan vähän urheampi äiti, ja hoitamaan vatsatautiset lapset ilman ylimääräistä panikointia. Tällähetkellä nyt valitettavasti kuitenkin vielä mietiskelen influenssarokotuksen ottamista meidän perheelle. Se ei viimepäivien uutisoinnin vuoksi tunnu ollenkaan itsestäänselvältä vaihtoehdolta, mutta eipä tuo ylimääräinen infektiorundikaan nappaa. Toiseksi mietin sitä, että perhepiirissä on riskiryhmään kuuluvia henkilöitä muutamakin, ja tästä syystä kuitenkin kallistun rokotteen ottamisen kannalle.

Nyt kuulisin mielelläni, siis tosi mielelläni, ajatuksia influenssarokotteesta. Moni muukin varmasti pohdiskelee näitä samoja juttuja?  Mä en ihan oikeasti tiedä, ja kohta taas on liian myöhäistä. Niin kävi viimevuonnakin.



Tyyli-Lyyli

21.13


Tänään haettiin meidän neidille nuo kauan etsimämme, ja vihdoin löytämämme ekat lasit! Ovat muuten aivan mahtavat, ja illalla tyttö antoi olla niiden jo päässään ihan niinkun ei mitään laseja olisikaan. Touhusi ja leikki normaaliin tapaansa. Muutama läheinen onkin tänään todennut Piippiksen näyttävän kuulemman vähän äidiltänsä nämä lasit päässään. Se lämmittää todella sydäntä <3 

Näissä pokissa on siis takana sellainen kiristettävä silikoninen nauha, jonka ansioista pysyvät hyvin paikallaan. Nää oli kun meidän neidille mittatilaustyönä tehdyt, siis lähestulkoon täydelliset. Jos jotakuta kiinnostaa, niin merkki on Centrostyle. Linssit on aikas paksut, ja olin vähän kauhistunutkin kun tajusin, miten paljon kuviteltua huonompi tystyn näkö onkaan. Tärkeintä kuitenkin, että nyt näkyy! Ja tyylikkäästi vieläpä! ;)


Tänään ollaankin sitten vaan yritetty toipua flunssasta (koko muu köörii yskii ja niiskuttaa paitsi H), sekä myös ennenkaikkea eilisestä huikeasta illasta.  Kiitos Yle, sekä läheiset rakkaat tästä kokemuksesta vielä kerran! Lähetys meni hyvin jopa meidänkin osalta, ja H:n kanssa jatkettiin iltaa vielä toviksi Helsingin yöhön. Juotiin pari lasillista "The Riff"-nimisessä baarissa Iso-Roballa, ja siitä sitten hiippailtiinkin jo omaan hotellihuoneeseen syömään suklaata ja nukkumaan isoon, pehmoiseen sänkyyn. Yövyttiin siis Hotel Lilla Robertsissa,  ja nyt muuten on vaan pakko mainostaa (ilman sen kummempia yhteistyökuvioita), että tuo hotellihuone oli mitätodennäköisemmin kaunein, jossa koskaan olen yöpynyt (jos Haikkoa ei lasketa). Suitsukkeita kylpyhuoneessa, ja myös sisustuksen värimaailma viehätti mua todella! Meillä on kotonakin käytetty paljon tätä mustan, kullan ja harmaan yhdistelmää.



Katsoitko eilisen Marja Hintikka Liven? Mitäs tykkäsit ohjelmasta? Eilinen jakso löytyy Yle Areenasta , jos jostainsyystä et sitä ehtinyt katsomaan. Meitä aikaspaljon jännitti tuo suora lähetys, mutta ihan hyvinhän se meni, ja palautekin on ollut positiivista. Nyt sitten vaan kohti uusia jännitysmomentteja!

Väsynyt, mutta onnellinen.





47 palasta pähkinänkuoressa

0.22

Tästä päivästä tulee kutkuttavan jännittävä, ja minustapas tuntuukin siltä, että nyt saattaisi olla hyvä hetki pienelle kertaukselle. Jokainen tähän projektiin käytetty minuutti (tunti) on ollut tuon käytetyn ajan arvoinen. Hymy on herkässä edelleen, ja liikutukseltakaan ei olla vältytty.

Tämä postaus olkoon siis katsaus meidän perheemme kuluneeseen neljään vuoteen. Lähinnä kuvin, mutta kuitenkin. Niihin vuosiin, joihin myös tämä rakas blogini isona osana kuuluu. Kuvia siis luvassa jonkinverran, mutta jouduin kuvatulvasta huolimatta yli puolet tärkeistä otoksista karsimaan. Tää oli tosi vaikea rasti mulle, mutta selvisin siitä silti!

47 palasta on mulle paljon enemmän kuin harrastus, vaikka sitä termiä usein itse käytänkin. Kirjoittaminen on ollut jo vuosia keino pysyä jokseenkin järjissäni. Piippiksen syntymän jälkeen silloinen raskauspäiväkirja vaihtui Bloggeriin, ja tähän päivään mennessäkään en ole kynää enää tarvinnut. Blogini on mulle siis hyvin herkkä, korvaamaton ja arvokas juttu.


Aloitetaan nyt vaikkapas tämän kuvan hetkestä. Ei siitä ole kuin 5 vuotta, kun olimme ihan kaksin vain. Siltikin tuntuu, että tuosta hetkestä on ikuisuus.

Hyvin pian tuon jälkeen meille tapahtui kolme sykähdyttävintä asiaa mailmassamme.

"Piippis"
Odotimme, yllätyimme ja rakastuimme. 

Esikoistyttäremme syntyi, tuoden syntymänsä hetkellä mukanansa pikku-yllärin. Tuossa hetkessä meistä tuli ensimmäistä kertaa vanhempia pienelle tytölle, kera yhden ylimääräisen kromosomin. Tai no, ei se ole ylimääräinen. Se on hyvin merkityksellinen. Ensikohtaamisestamme asti olen tuota pientä rakastanut, sekä yrittänyt suojella parhaani mukaan. Olen kuluneiden vuosien aikana monta kertaa ääneen päivitellyt, kuinka onnellinen olen siitä, että tämä lapsi syntyi juuri meille.

"PikkuW"
Kului vuosi, ja koitti poikamme syntymän hetki. Perheemme kasvoi yhden ison ja äänekkään, ihanan otuksen verran. Vaikka syntyessään tämä otus olikin kovin meluisa, on hänestä kasvanut rauhallinen sekä pohdiskeleva, suloinen kolmevuotias. Sektio-synnytys oli mulle iso koettelemus, ja olin ensimmäisen vuorokauden pois pelistä (uusi leikkaus, verenhukka ja sitärataa). Onneksi pian kuitenkin päästiin aloittelemaan yhteistä taivalta vieretysten vauvan kanssa, ja ikävät kokemukset unohtuivat niihin hetkiin. Sori tästä vähän brutaalista kuvasta, mutta jostainsyystä nyt halusin sen tähän laittaa.

"PikkuH"
Noin kahden vuoden kuluttua tästä, jengimme vahvistui vielä yhdellä uudella tulokkaalla. Syntyi siis armas kuopuksemme. Sektion jälkeen tyttö joutui lasten teholle, mutta tokeni nopeasti ja syy hengitysvaikeuksiin jäi ikuiseksi mysteeriksi. Hapenpuutteesta tyttö ei ole missäänvaiheessa kärsinyt, ja nyt meidän arjessamme hilluu mukana pikku "Justiina". Määrätietoinen ja päättäväinen pikkuneiti. Todellinen persoona on hän (kin).

Nämä synnytyskoettelemukset kuitenkin tekivät mulle helpoksi sen päätöksen, että lapsilukuni on nyt täynnä. "Ei enää ikinä". Hulluuttahan se olisi.

Antaapa kuvien puhua nyt puolestaan.
 Tässä on siis meidän tiimi:


'



Meidän perheessä on totuttu hellyydenosoituksiin, sillä Piippis-neito pitää siitä kyllä ansiokkaasti huolen. Olen useasti liikuttunut kyyneliin asti seuratessani näiden pienten ihmisten välistä keskinäistä kemiaa. Jopa tuo kaikista pieninkin on jo nyt sulautunut upeasti mukaan katraaseen, vaikka ikää hänellä on vasta yhden vuoden verran. Kiitollisuus, sekä hämmennyskin ovat päivittäin siis luonnollisesti läsnä. H:n kanssa usein ihan ääneen ihmetellään, että "Mekö nämä nyt muka ihan oikeasti luotiin?". Tunne lienee jokaiselle vanhemmalle tuttu.










'



Meidän perheen arki koostuu hyvin normaaleista asioista, mutta muutamia juttuja erityiselämä on tuonut mukanaan siihen myös. Piippiksen kanssa käydään viikoittain sekä puheterapiassa, että fysioterapiassa. Hyöty on ollut silminnähtävää, ja toivon että saadaan jatkaa näitä "harrastuksia" vielä pitkään. Sillointällöin neiti pääsee hevosen selkään, ja hän on kuin luotu siihen hommaan. Hevosen käynti on myös aivan uskomattoman tehokasta terapiaa. Esimerkkinä tästä vaikkapa se, kun neidin ensimmäinen ratsastustunti oli aikanaan takanapäin, ja saavuttiin silloiseen asuntoomme, päätti hän ottaa eteisessä ekat kävely-askeleensa ilman tukea. Se oli aika uskomaton ja ikimuistoinen hetki.










Tämä kuva otettiin vuosi sitten, kun Piippis istahti "hyvästelemään" vanhan huoneensa. Muutimme uuteen kotiin, ja meistä tuli omakotitalon asukkeja. Yksi haaste siis lisää arkeemme, mutta tähänasti olemme selvinneet ihan mallikkaasti,  ja toivottavasti jatkostakin selviämme. 











Tällainen kööri siis olemme. Sekalainen, mutta onnellinen seurakunta. 



Tänäiltana siis TV2:lta tulee Marja Hintikka Live-lähetys klo 21:00, ja meidän tarinamme on mukana tuossa lähetyksessä pienen hetken verran. Fiiliksiä tähän liittyen lisää blogissa myöhemmin tälläviikolla. Vanhoille lukijoille tämä saattoi olla nyt vähän tylsää kertausta, mutta teille lupaan jatkossa taas uusia juttuja, ihan varmasti. Nyt nukkumaan, ja odottelemaan illan suoraa lähetystä! Siellä olemme paikanpäällä itsekin.

Mahtavaa alkavaa viikkoa!



Suosituimmat

Facebook