47 palasta

47 palasta-blogi 5 vuotta

17.34

Tänään sen muistin.

Blogini täytti syyskuun 3. päivä 5-vuotta ja olenkin kovin iloinen että edelleen jaksan sekä ennenkaikkea, että te lukijat jaksatte! Lämmin kiitos siitä armaat!



47 palasta on ollut tosi merkittävä saavutus mun elämässäni, vaikka välillä onkin pitänyt tarpoa eteenpäin kieli keskellä suuta..



Hymyssä suin kuitenkin on jatkettu matkaa ja luottavaisin mielin katsottu tulevaan.



Joskus on ollut vähän totisempaakin meininkiä..






Silti luovutettu ei..




Sisukkaasti vaan!




Kohti tavoitetta, vaikka vähän silmät sokkonakin! :)



Mikä se tavoite sitten on ollut?

Tavoitteenani on ollut availla silmiä Downin oireyhtymän tiimoilta ja siinä hetkittäin olen ilmeisesti onnistunutkin. Tavoitteenani on ollut kirjoittamalla pysyä järjissäni hektisessä vauva-sekä lapsiperhearjessa ja siinäkin olen jotakuinkin onnistunut. Tavoitteenani on ollut kehittyä kirjoittajana ja vanhempia postauksia pläräillessäni voin vaan todeta, että jonkinsortin kehittymistä selvästi vuosien varrella on tapahtunut.

Tää blogi on mulle vaan niin rakas, että ihan vallan liikutun sen ääneen sanoessani. Toivottavasti olen onnistunut antamaan vertaistukea sekä muiden erityislasten äideille että muutenkin pienten lasten vanhemmille vauvavuosia eteenpäin tarpoessamme. Sekin kun on ollut yksi tavoitteeni.

Siispä, 5.11 onkin hyvä syy lähteä ihanaisten blogimimmien kanssa viettämään Bloggers inspiration day:tä ja illalla sitten vielä H:n kanssa Inspiration blog awardseja. Kippistelen sitten Anna-kuoharia muiden- sekä myös vähän omankin blogitaipaleeni kunniaksi iloisissa gaalatunnelmissa, mikäpä sen parempaa olisikaan?  Olen kuluneiden vuosien aikana saanut itse niiin paljon ja toivon sydämestäni, että tämä harrastus saa jatkua vielä pitkään. Tavalla tai toisella.

vihrseina

 (Leikittiin H:n kanssa vähän kontrasteilla ja tällainen punanaamainen bloggaaja saatiin aikaiseksi. Ei sillä niin väliä, kunhan hiukset sopivat kivasti seinän väriin,heh. Kehityskohteitakin bloggaamisen saralla vielä siis riittää.. )

Olisipas ihana kuulla, että kuinka kauan juuri sinä olet viihtynyt mun kirjoitusteni parissa ja mitä kautta aikanaan löysit 47 palasta-blogin? Yritän lähitulevassa keksiä jotain pientä kivaa arvontaa 5-vuotiaan kunniaksi. Siitä lisää sitten myöhemmin.



Arki

Hammaslääkärissä

17.15

Vietettiin kahdestaan Piippiksen kanssa perjantaina aikaa ja käveltiin keskustaan hammaslääkärin tarkastukseen.  Nää on tärkeitä juttuja – antaa joskus aikansa kokonaan vaan yhdelle ipanoista. Se on valitettavan harvinaista meillä ja nyt päätinkin, että tilanteeseen yritetään tehdä pieni muutos. Seuraavaksi ajattelin mennä W:n kanssa katsomaan Tatun ja Patun, ehkäpä jo tulevalla viikolla.

No mutta palataan vielä perjantaiseen. Pääsimme hyvissä ajoin paikalle  ja jänskäsin hieman etukäteen sitä, miten saan neitokaisen pysymään aloillaan odotushuoneessa niin, etten joudu kokoajan kieltämään tai juoksemaan tytsyn perässä naama punaisena. Turhaanpa kuitenkin asiaa jännitin. Piippis käyttäytyi täydellisen mallikelpoisesti ja istui nätisti sohvalla riemusta kiherrellen. Välillä otti äitiä lujasti poskista kiinni ja pussasi. Silminnähden oli siis onnellinen, että sai aikansa mun kanssani.

Itse tarkastus sujui hieman aiemmasta poiketen. Jostain syystä neiti ei täällä kertaa suostunutkaan makaamaan tuolissa yksin ja niinpä jouduin itse myös hammaslääkärin tuoliin makaamaan, neiti sylissäni. Siinä kökötettiin kumpikin aurinkolasit silmillä ja homma saatiin hoidettua hienosti loppuun. Piippis oli reipas ja kommentoi vähän väliä lääkärin puheita–tai jos ei kommentoinut niin kikatti iloisesti. Nauru tarttui myös hoitohenkilökuntaan ja tunnelma oli välitön alusta loppuun asti.

Piippiksellä on aikasta voimakas "yökkörefleksi" ja itsehän kärsin (varsinkin hammaslääkärissä) samasta ongelmasta. Ennen kuin hoitoinstrumentti oli päässyt edes suuhun asti, neitiä yökötti tasaisin väliajoin. Urheasti silti jaksoi maata paikoillaan ja antaa lääkärin tehdä työtänsä rauhassa. Reikiä hampaissa edelleen nolla eikä mitään uutta erityistä muutenkaan purukalustossa ilmennyt. Alarivistö on hieman suurempi kuin ylärivistö (jos nyt asian oikein ymmärsin), mutta kuulemma siitä ei tule olla ollenkaan huolissaan. Niin merkittävä tuo ero ei ole.

"Oli kivaa hammaslääkärissä!"

huusi neiti tepastellessaan Hello Kitty-tarran kanssa takaisin odotushuoneeseen.  Monta hymyilevää kasvoa vastaanotti meidät siellä ja ehkäpä tuo Piippiksen kommentti saattoi jopa parhaimmassa tapauksessa rentouttaa mahdollisten pelkopotilaiden olotilaa, omaa vuoroansa odotellessa.

20161020_2116082

Tänä aamuna heräsin siihen, että tuo tuo reipas hammaslääkärissä kävijä istui vieressäni silitellen hiuksiani ja katsoen rakastavasti.

"Oo, tinä olet kaanis ääti"

"Olet parat ääti"

En ehkä just nyt keksi parempaa tapaa aloittaa sunnuntai päivää!

<3

Arki

Päivän tärkein hetki

1.19

20161020_2128432

Saunan jälkeen, masut pullollaan sekä vähän jo unihiekkaa silmäkulmassa. Ihan kohta unen aika, mutta hetki vielä kaikki tässä–vieretysten. Kikatusta, kutitusta sekä höpötystä.

Näiden tuokioiden toivon jatkuvan vielä pitkään, vaikka arki muuten muuttuisikin. Iltasatu on ihana sekä todistetusti hyvin tärkeäkin juttu sekä lukijalle että ennenkaikkea kuuntelijoille. Meidän perheessä toistaiseksi jokainen ipanoista vielä jaksaa keskittyä–kukin tyylilleen uskollisesti. Tänään Piippis esimerkiksi luki itse iltasatunsa eikä kuunnellut äitiä, sillä kirja oli väärä. Hih.

Kiitos H, että talletit puhelimella tämän hetken tänään muistoihimme, tuossa hämyisessä huoneessa. Kuva ei ehkä ole parasta laatuaan, mutta hetki on aito.

Tänä iltana vuoron sai Nalle Puh. Muumit myös kova juttu (niinkun kuvasta ehkä saattaa huomatakin).

Luetaanko teillä iltasatuja? Mitä tänään luettiin?

Vimma

Arjen piristäjät

17.49

Usein mulle esitetään kysymys, että

"Kuinka sä jaksat arkea kotona kolmen pienen kanssa?".

Vastaan yleensä tuohon kysymykseen jaksavani yllättävän hyvin, mutta toki fiilikset vaihtelevat isostikin laidasta laitaan, niinkun elämässä nyt muutenkin tapahtuu. Mulle elämä ei koskaan ole ollut joko hyvää tai huonoa. Itken ja nauran päivittäin – surusta sekä ilosta. Kokonaisvaltaisesti koen elämässäni lähinnä kuitenkin suurta onnentunnetta ja siitä kiitos pirskahtelevan luonteeni. Tarvitsen tunnekuohuja.

Tällä hetkellä elämä on kieltämättä sekä fyysisesti että myöskin henkisesti ehkä rankinta koskaan, jos siis omiin kuluneisiin vuosiini vertaan. Orastavat uhmat kahdella isoimmalla ja malliesimerkkiä vierestä seuraava kuopus on yhtä kuin kolme aikasta usein äitiä vastaan angstaavaa ipanaa. Siinä väsähtänyt äitee joutuu välillä hermojansa pitelemään. Noinniinku nätisti ilmaistuna.

Myös perheen taloudellinen tilanne tällä hetkellä mietityttää ja teen kaikkeni, että omalta osaltani saisin helpotettua sitä. Tällä hetkellä jokainen pennonen on laskettava tarkkaan, jotta rahat saadaan riittämään. Piippiksen diagnoosin tiimoilta olisi myös kovasti rästissä olevaa paperityötä, joihin pitäisi nyt vaan mahdollisimman pikaisesti tarttua.

Ja sitten se parisuhde. Eipä sekään juur nyt parhaimpia päiviänsä viettele, mutta tilanne on vielä kivasti hallinnassa kuitenkin. Akuuttia hätää ei ole havaittavissa.Yhteen hiileen, rauhallisempia päiviä odotellessa ja sitä rataa..

;)

Mistä sitten ammennan voimani arjessa?

 Ajattelin listata tähän postaukseen muutaman jutun, jotka piristävät sekä helpottavat joskus raskaaltakin tuntuvan arjen kiemuroissa.

Ensimmäisenä kiitoksen ansaitsee mun oma perhe. Ilman vanhempiani, siskoani sekä hänen perhettään ja veljeäni poikineen en olisi mitään. En selviäisi lähimainkaan näin hyvin kuin mitä nyt teen. H:n vanhemmat auttavat myös meitä tarpomaan eteenpäin ja saamme olla kiitollisia, että elämässämme on näin paljon suuria sydämiä.

dsc_1924

Ystävien tuki on kultaakin kalliimpaa. Se että puhelimen päästä löytyy aina juttuseuraa, saa jaksamaan ja antaa voimaa suunnattomasti. Pyrin siihen elämässäni, että mulla on aina tiedossa joku kiva juttu liittyen ystäviin sekä heidän seuraansa–siis jotain mitä odottaa. Vaikka puolen vuoden päässä, kunhan vaan on!

Sitten ne muut arjen piristäjät.

Järvenpään vaatelainaamo Vaatepuu. Olenhan mä tätäkin jo aikaisemmin blogissa fiilistellyt, mutta pakko tämä jokaviikkoinen ihana irtautuminen arjesta on jälleen kerran mainita. Mä olen Vaatepuun myötä rakastunut suomalaiseen designiin ja nautin suunnattomasti kun saan pukea ylleni laadukasta vaatetta, johon tässä elämäntilanteessa ei muuten olisi varaa. Musta on kuoriutunut varsinainen hulluttelija ja olen tottavie päässyt leikittelemään mukavuusalueeni ulkopuolelle. Se on ihanaa! Vaikka torstai muuten olisi mennyt mönkään, Vaatepuu-keikan jälkeen kotiovesta tepsuttaa sisään iloinen ja uudistunut äiti. Jopa lapset usein ihastelevat äiskän uusia hepeneitä ja isoja korvakoruja.

Netflix. Kiitos olemassaolostasi. H:n ollessa töissä iltaisin saan rauhassa katsoa ne hömppäkomediat, joita ehkä normaalisti meidän kotioloissa ei katseltaisi. Istun sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja herkuttelen. Välillä niiskutan ja välillä nauran. Parahinta terapiaa.

dsc_1903

Ruoanlaitto. Varsinkin viikonloppuisin tää on mulle tärkeä harrastus, joka on kuulunut elämään jo aikana ennen lapsia. Kun ajan kanssa saa häärätä keittiössä, elo tuntuu hyvinkin kepeältä juuri siinä hetkessä. Tää on harrastus, joka antaa myös lapsille sekä isännälle paljon. Leipomisesta tykkään myös kovasti. Viikonloppuna uunissa kypsyivät kauden ensimmäiset joulutortut omppuhillolla, joita vähän höystin Ceylonin kanelilla. Joulu! Ihanaa kun saavut jälleen.

Viikonloput. Niinhän se on, että viikonlopuille ja lomapäiville tässä elellään. Viikonloppuisin kiireinen arki pysähtyy ja vielä toistaiseksi me saadaan aika pitkälti vaan olla. Laulellaan, pelaillaan, ulkoillaan, ajellaan autolla siellä täällä, kyläillään, shoppaillaan ja tehdään mikä siinä hetkessä parhaimmalta tuntuu.

Sitten on vielä ne haaveet sekä unelmat. Jokaisellahan niitä on ja tulee ollakin. Mulla jopa ihan konkreettisia eli tavoitteenani on saada vielä muutama niistä toteutumaankin. Aika näyttää.

Näiden edellämainittujen asioiden lisäksi mulla on maailman lämpöisin sekä suloisin mies, joka on ehdottomasti maailman paras isä meidän maailman parhaimmille lapsille. Päivittäin tulee ristittyä kätöset kiitokseksi yläkertaan heistä. Meillä on pääsääntöisesti hitsin kivaa yhdessä ja turhautumisen hetket ovat pientä siihen verrattuna, miten paljon naurua ja iloa saamme yhdessä kokea. Onnekas pieni nainen olen!

Vaikka välillä väsyttää, ei kiitollisuus katoa hetkeksikään. Omaan jaksamiseen tulee jokaisen vanhemman  kiinnitää huomiota ja jokaisen meistä on tärkeää löytää ne omat voimaannuttavat tekijät arjessa. Ne on loppupeleissä usein tosi simppeleitä.

dsc_1920

Kuvat räpsimme tänään Keravan vanhalla kivisillalla. Näin jälkeenpäin mua vähän huvitti, että postauksessa jossa puhutaan omasta jaksamisesta, on tällaisessa miljöössä napatut kuvat. Heh. Paikka kuitenkin valittiin hetken mielijohteesta sillan ohi ajaessamme. Se on yksinkertaisesti vaan niin tuhannen kaunis.

Kuvan tunika on Vimma:n ihanuus, jonka ylläri ylläri lainasin Vaatepuusta. Oon aivan rakastunut tähän tunikaan, enkä tiedä voinko oikeasti palauttaa sitä enää takaisin. Ehkä lunastan omakseni. Korvakorut on oman idolini, Anne-Mari Pahkalan käsialaa.

Muistelua

Pieni tarina äidinvaistosta

19.53

Kuluneiden kuukausien aikana katkeamattomista yöunista haaveillessani, olen useaan otteeseen palannut viiden vuoden takaiseen (nyt jo aika huvittavaankin) hetkeen, jonka päätin tänään jakaa myös täällä teille lukijoilleni.

Piippis oli 4 kk vanha kun päätimme H:n kanssa, että on tullut aika levätä yhden yön yli kaksin ja nipistää vauva-arjesta hetki parisuhteelle. Ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna olimme kuitenkin tässä vaiheessa vähän sinisilmäisiä ja otimme varaslähdön turhan aikaisin..

Noh mutta kuitenkin. Varasin hotellihuoneen Helsingistä ja ostimme liput Deftonesin keikalle. Odotimme iltaa valtavasti ja se ilta olikin ihan mielettömän kiva.  Ennen keikkaa ajoimme auton hotellille ja jätimme tavarat huoneeseen. Kävimme syömässä ja suuntasimme Circukseen, jossa ystävät meitä jo odottelivatkin. Ilta tuli niiin tarpeeseen ja fiilis pysyi katossa koko keikan ajan – vaikkakin tekstarit sinkoilivat mummin puhelimeen tiheään tahtiin.

Meidän odotettu hetkemme ystäviemme seurassa jatkui vielä tovin ravintolan pöydän ääressä, jonka jälkeen lähdimme suht hyvissä-ajoin matkaamaan kohti hotellihuonetta makoisten yöunien toivossa. Välittömästi kuitenkin huoneeseen päästyämme, alkoi allekirjoittaneen sydänalaa puristamaan ja sangen ahdistava tunne valtasi koko kehon.

"Vauva! Mun vauvani tarvitsee minua nyt!" 

"Älä pidä mua hulluna, mutta mun on pakko lähteä kotiin. Sä voit jäädä kyllä tänne nukkumaan!"

Ja niin teimme. H jäi uinumaan, sillä jonkunhan täytyisi aamulla ajaa auto takaisin kotiin sekä luovuttaa huone. Minä lähdin.

Otin hotellin edestä taksin ja maksoin itseni kipeäksi matkatessani yksin Helsingistä Keravalle pienen tyyppini luokse. Taloudellinen tappio ei jäänyt kuitenkaan harmittamaan, sillä vieläkin kipeämmäksi olisin tullut jos olisin jäänyt kaupunkiin.

Matkalla kotiin kieltämättä hymyilytti jo vähän. Tiesin, että näin tämän oli tällä kertaa mentävä eikä hetki ollut vielä kypsä venyttämään napanuoraa yön yli. Onneksi H sai kuitenkin levätä kunnolla eikä hotelliin kulutetut rahat näinollen menneet hukkaan.

Sisään astuessani kuulin vauvani orastavan itkun. Tyttö oli juuri herännyt uniltansa ja tilanne oli kärjistymässä, sillä pullo ei kelvannut. Nappasin tytön kainaloon ja lähdimme yhdessä alakertaan nukkumaan. Tissi suuhun ja näin homma olikin sitten taas täydellisesti hallussa! Olin niin kiitollinen, että luotin äidinvaistooni ja lähdin kotiin. Seuraavana päivänä H saapui hymähdellen kotiin ja tätä tarinaa onkin useasti muisteltu hymyssä suin.

Tämä allaoleva kuva on huonolaatuinen, mutta malli siinä on täydellinen. Ei varmaankaan ole vaikea ymmärtää, miksi äidillä tuli kiire takaisin oman jääkarhun poikasensa luokse.

<3



Vaikka moni mulle silloin sanoi, että kyllä se vauva sitten pullosta juo kun muuta ei ole tarjolla niin mä tiedän, että Piippiksen kohdalla tilanne olisi kyllä lähtenyt ns. "lapasesta". Maitoraivarit kun hänellä olivat aivan omaa luokkaansa. Mummi olisi satavarmasti ollut koko yön kovilla ja vauva tietysti myös, sillä temperamenttia tuosta pikku pimusta on löytynyt alusta asti sekä hyvässä että ei-niin-hyvässä. Nyt isompana raivarit ovat onneksemme todella harvinaisia sekä lyhytkestoisia. Heh.

Tämän jälkeen menikin sitten piiiiitkä aika, ennenkun uskaltauduimme lähteä kaksin yön yli reissulle. Se taisi tapahtua vasta PikkuW:n syntymän jälkeen ja silloin reissasimmekin sitten kertaheitolla Dubliniin muutamaksi päiväksi. Piippiksen kanssa oli jo helppoa tuolloin ja PikkuW taasen söi pullosta kuin vanha tekijä. Kaikki sujui hienosti. Ensimmäisenä yönä nukuin 14 tuntia putkeen H:n odotellessa kiltisti hotellin lähituntumassa, että vaimo heräilee loman viettoon. Univelat tuli kuitattua ja loma oli todella onnistunut.

Näiden kolmen kanssa tilanne on nyt niin mahdoton tällä hetkellä, että yökylään emme ole koko jengiä viitsineet luovuttaa. Eikä se muuten ajatuksena edes tunnu kovin mukavaltakaan, sillä yöt ihan oikeasti ovat aika rankkoja. Olemme tässä nyt kuitenkin pohdiskelleet, että johonkin väliin on vaan pakko yrittää ujuttaa myös tuota kaksinkeskeistä aikaa yön yli, sillä me valvomme enemmän tai vähemmän levottoman jengin kanssa öisin ja se alkaa tuntumaan sekä näkymään. Joskus tilanne on  nollattava ja yhdet hyvät yöunet tekevät ihmeitä! Sen moni vanhempi tietääkin varmasti.

Vanhemmuus on joskus haastavaa, mutta lohduttavaa on se, että se etenee sykleissä. Väsyttävien jaksojen jälkeen tulee helpompia jaksoja. Puoli vuotta sitten meillä nukuttiin levollisesti ja olen varma, että puolen vuoden päästä tilanne on taas helpompi. Aika aikansa kutakin.

Voimia alkavaan viikkoon!

<3

lammassaari

Lauantai Lammassaaressa

16.24



Vietimme lauantaina ystäväporukalla pienen ihanan neitokaisen synttäriä Helsingin Lammassaaressa. Nyt haluankin jokaiselle PK-seudulla asuvalle/vierailevalle lukijalleni kertoa, että tuonne idylliseen maisemaan kannattaa ehdottomasti suunnata aurinkoisena syyspäivänä vaikka perheessä pieniä olisikin. Jos me selvisimme pitkospuista kertaakaan märkään "mulaamatta", selviää kuka vaan muukin niistä hienosti.










Suosittelen kuitenkin kaikista pienimmille ottamaan ainakin varmuuden vuoksi mukaan jonkinsortin kantovälineen–rattaita kun tuonne ei tietenkään mukaan voi ottaa. Meidän reissumme pelasti ystävät, joiden Manducaa saimme paluureissulla lainata. Piippis onnistui eväsretken jälkeen astumaan Lammassaaren ainoaan vesilätäkköön ja  kenkähän siinä kastui sitten. Jälleen kerran (eri) ystävämme pelasti meidät pulasta lahjoittamalla tyttärensä varahousut neitokaisellemme ja pikkusiskon kengät vaihtuivat isosiskon jalkaan. Tästä syystä PikkuH reissasi loppumatkan mun selässäni ilman kenkiä.

Note to self: Kumisaappaat/vaelluskengät kannattaa pukea päälle lenkkareiden sijaan ja varavaatteet repussa ovat myös suotavat.






Sää suosi meitä tarpojia ja mieli pysyi korkealla koko jengillä alusta loppuun asti. Seurueeseemme kuului 8 alle 6-vuotiasta vanhempineen eli pieni riski otettiin–vaan sepä tällä kertaa kannatti!  Starttasimme automme Keravalta jo ysiltä ja aamupäivän aurinko lämmitti säteillään koko parituntisen ajan. Onpahan voimaannuttavaa hommaa, sanon!



Kuvia räpsin puhelimella sekä kameralla. Tässä pari LG:n galleriasta..









Menkää, menkää, MENKÄÄ jos ette vielä ole sitä tehneet!  Murukahvi sekä korvapuusti maistuu taivaalliselta merellisessä ympäristössä luonnon keskellä.

Mahtaakohan Helsingissä olla paljonkin tällaisia paikkoja, joista me maalaiset emme ole koskaan kuulleetkaan? Lammassaari nyt oli entuudestaan nimeltänsä tuttu, mutta olen ihan varma että tämä ei ole ainut tällainen upea kohde. Nyt siis saa vinkata ;)




Kiitos M ja E ylläolevasta kuvasta sekä täydellisestä päivästä! Myös muulle seurueelle iso suukko.





Ihanaa kun nää tyypperöiset on jo näin reippaita sekä innokkaita tekemään ja kulkemaan. Jokainen heistä.

Olen elossa.

Suosituimmat

Facebook

Instagram