5-vuotiaan jumituksesta

11.42

Puhun usein siitä, kuinka helppoa meidän perheen elo yleensä on vaikka jengissä yksi erityislapsi vaikuttaakin. Tänään ajattelin kirjoitella kuitenkin yhdestä tällä hetkellä vallitsevasta arjen haasteesta, joka on voimistunut kuluneiden viikkojen aikana. 

Piippis reagoi nykyään hyvin vahvasti sekä hyvässä että myöskin ei-niin-hyvässä. Hellyyttä ja rakkauden tunnustuksia satelee lähestulkoon jatkuvasti, mutta myös ikävät tunteet koetaan hyvin isosti. Annanpa tästä muutaman esimerkin.

Jos neitiä ei miellytä äidin tekemä Netflix-valinta, alkaa tovin verran kestävä itkupotkuraivari, jolle ei ole mitään tehtävissä. Se kestää juurikin niin kauan, kunnes neiti väsähtää raivoamiseen. Kysymyksiin huudetaan lujaa vaan "EI!" ja harmitus on suuri. Ei auta syli, ei lahjonta – ainoastaan aika. Sisarukset ovat jo tottuneet näihin "jumeihin", silti joskus kuitenkin kaikista pienin heittää kädet korville tilanteen ollessa päällä. 

Trip-mehun tulee olla aina tietyn värinen sekä tietyn merkkinen. Aamuisin on saatava Muksu-puolukkapuuro ja jos sellaista ei syystä tai toisesta ole tarjolla, saattaa päivä mennä pitkäksi aikaa pilalle.

Isompi jumitus tapahtui muutama viikko sitten, kun tuli aika siirtyä lenkkareista talvikenkiin. Rutiineihin vahvasti tarraava Piippis ei tätä asiaa hyväksynytkään muiden lasten tavoin. Kengät lensivät kaaressa ulos ja itku oli lohdutonta. Painavat kengät tuntuivat ikävältä. Puoli tuntia oven pielessä huudettuaan tyttö rauhoittui ja isi sai ylipuhuttua hänet liikkeelle. Kävely ei tuntunutkaan hankalalta ja neitokainen jatkoi ulkona puuhastelua sisarusten kanssa normaalisti ja hymyssä suin. 

Näissä tilanteissa ei koskaan voi tietää, kuinka kauan lukko kestää. Ne kuitenkin loppuvat "kuin seinään" ja päättyessään yleensä jatkuvat kikatuksena. Ikäänkuin tyttö itsekin olisi helpottunut tilanteen raukeamisesta.



Aurinkoinen? Useimitten kyllä, mutta toisaalta joskus pahinkin ukkosmyrsky jää neidin tunnekuohuissa kakkoseksi. 

Äitinsä temperamentti vaiko liitännäinen? Samapa tuo. Ihana juuri tuollaisenaan.

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille!

You Might Also Like

3 kommenttia

  1. Todella tuttu juttu meillekin, vaikka kyseessä tavis-lapsi. Pahimmillaan huuto voi kestää puolikin tuntia, nykyään onneksi selvitään pääasiassa 10min kilareilla :) Kun lapsi menee siihen jumitus-tilaan, häneen ei saa mitään yhteyttä, ei auta kun odottaa että kohtaus menee ohi ja sen jälkeen lapsi on taas normaali iloinen itsensä ja kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suosittelen lukemaan Raisa Cacciatoren "kiukkukirjan", josta sain itse paljon hyviä vinkkejä ja oivalluksia. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Etsin kätösiini! Tsemppiä kovasti sinne myös:)

      Poista
    2. Kiitos vinkistä! Etsin kätösiini! Tsemppiä kovasti sinne myös:)

      Poista

Suosituimmat

Facebook