Lupaus

16.03

Nyt näitä uuden vuoden lupauksia putkahtelee mun arkeeni kuluneidenkin vuosien edestä, mutta antaapi tulla vaan! Toistaiseksi ei ole tehnyt tiukkaakaan ja viihdyn esimerkiksi tässä hiirenharmaassa juurikasvussani yllättävän hyvin. Odotan innolla, että oma väri pääsee kasvamaan kunnolla ja ostin biotiiniakin tätä urakkaa nopeuttamaan. 

Hiusprojektin tiimoilta kuvia tulossa sitten vähän myöhemmin.

Viime yönä kun pienin oli herättänyt mut kesken yöunien, en meinannut heti saada unen päästä kiinni ja ajatukset pyörivät hyvin vahvasti tulevissa jutuissa. Päätin, että heti aamulla kaivan laatikostani Lääkelaskenta-opuksen opiskeluvuosiltani ja ratkaisen tästä päivästä eteenpäin joka päivä yhden laskun. Ainakin. Tänään laskin neljä! 

Jos mua jossain vaiheessa sattuisi onnistamaan opiskelupaikan suhteen, on mun oloni varmasti luottavaisempi kun ensimmäisen kerran ryhdyn lääkematskun tenttiä rustaamaan. Harjoitustahan se oppiminen vaan vaatii ja himpun verran sinnikkyyttä. Positiivista asenteesta ei myöskään liene haittaa? Aikaisemmin olen tyylilleni uskollisena pyyhkinyt mokomat laskut pois mielestäni ja toivonut vain parasta. 


Matematiikka on ollut mulle aina kompastuskivi. Lukion selvitin ihmeen kaupalla varmalla vitos/kutos-rivistöllä, mutta lääkematikassa homma ei ihan sillä lailla toimi. Siitä kun tulee suoriutua 100 prosenttisesti. Ja niitä laskuja kun sitten liitetään muidenkin tenttien yhteyteen, ovat kurssien läpipääsyt hyvinkin usein matikasta kiinni. 

Olin todella yllättynyt siitä, kuinka helposti loppujen lopuksi suoriuduin tänään. Mulla oli täysin uudenlainen tarmo ryhtyä ratkomaan noita ennen-niin-yököttäviä tehtäviä. Mä ihan oikeasti haluan kovasti oppia ja luotto tulevaan on suuri.  Kyllä pystyn tähän ja aika perus matikkaahan se tuokin vain on!

Tätä päivää jatketaan sillä tavalla vähän ikävissä merkeissä, että hoivaamme vatsatautista isukkia. En voi käsittää, että miten tässä aina käy näin kun loma perheessä starttaa?! Yleensä lapset aloittavat, mutta tällä kertaa näköjään perheen pää aloitti. Ylimääräistä jännitystä aiheuttaa nyt se, että viikonloppuna järjestettävät hautajaiset lähestyvät. Toivon sydämestäni, että kyseessä on nyt vaan joku ruokamyrkytys viikonlopun tiimoilta. Pianhan se selviää.. 


loma

"Talviloma"

14.57

Muutaman päivän kestäneen hiljaiselon jälkeen on kiva taas palailla blogin pariin hetkeksi. Tänään tuon hetken kulutan kuulumisten parissa. Pahoittelen jo etukäteen loikkimista aiheesta toiseen.

Niinkuin otsikko jo kertookin, alkoi meidän perheellä perjantaina kauan odotettu talviloma. H on koko tulevan viikon kotona ja siitäkös lapset ovat kovasti riemuissaan. Meidän lomaviikko ei kovinkaan rauhallinen tule olemaan, sillä jokaiselle päivälle on luvassa jotain arkista puuhaa. On toimintaterapiaa, puheterapiaa, fysioterapiaa ja silmälääkäriä. Hektinen viikko päättyy tunteellisissa merkeissä, kun matkustamme koko jengin voimin Pohjanmaalle saattelemaan rakkaan isomummon viimeiselle matkallensa. 

Tuleva jännittää..

Valokuvien katselua mummolassa. Aina yhtä mielenkiintoista!

Eilen juhlittiin lasten ukin syntymäpäiviä ja juhlailta huipentui kotimatkaan, jonka suoritimme tilataksilla huristellen. Lapsille tuo matka oli todella kutkuttavan jännittävä kokemus ja itsekin rupesin haaveilemaan vähän tilavammasta sekä isommasta menopelistä. Meidän taksikuskimme kertoi laittavansa autonsa myyntiin huhtikuussa ja alkoivat H:n kanssa siinä jo puolihuumorilla hieromaan kauppojakin tuosta taksista. Heh.

Kuinka helppoa ja mukavaa tuo tuleva Pohjanmaan reissukin olisi taittaa, jos autossa olisi hilppasen enemmän tilaa kuin nyt. Noh, katsotaan.. Eihän sitä tiedä josko jossain vaiheessa tämä haave toteutuisikin..

Tuleva roadtrippi tullaan kuitenkin suorittamaan nykyisellä autollamme ja päätimmekin, että reissaamme kahdessa osassa. Yövymme yhden yön puolimatkassa. Junailu ei tällä kertaa ollut meille vaihtoehto, sillä se olisi tullut liian kalliiksi ja täytyyhän kohteessakin päästä kulkemaan paikasta toiseen. Ja sitten vielä ne matkatavaratkin..

Tänään en saa nyt oikein mitään järkevää tekstikokonaisuutta aikaiseksi, joten stoppaan tähän. Palaillaan huomenna taasen kunhan ajatukset tästä tasaantuvat ;)

Aurinkoa alkavaan viikkoon!

haaveilua

Kohti unelmia

13.21

Pienenä tyttönä mulla oli paljon haaveita. Yksi niistä suurimmista oli tietysti tulla äidiksi ja siinä olenkin onnistunut melko mallikkaasti. Sain paljon enemmän, kuin mitä toivoin. 

Ammatin suhteen mulla ei ole koskaan ollut mitään selkeitä (tai realistisia) suunnitelmia. Laulaminen on ollut aina tärkeää, mutta ammattilaiseksi asti musta ei ole koskaan ollut. 

Vasta nyt kolmen lapsen jälkeen tuo unelma tulevaa ammattia kohtaan on alkanut kunnolla rakentumaan ja harmillista tästä tekee se, että mulla on ollut parikin mahdollisuutta saavuttaa tuo unelma aikanaan. Toisaalta jos olisin jatkanut opintoni loppuun, ei mulla olisi nyt tätä timanttista katrasta täydentämässä onneani – katua en siis yksinkertaisesti vaan voi. Opiskeluelo vaihtui perhe-eloon ja kaikella oli ilmiselvästi tarkoituksensa. Jos jonakin päivänä kuitenkin valmistun kätilöksi tai terkkariksi, toivoisin olevani astetta verran parempi ammattilainen juurikin lapsukaisten, sekä heidän mukanaan tuomien kokemusten ansiosta. Arvostus näitä kahta ammattiryhmää kohtaan on ainakin kasvanut suuresti omien raskauksien sekä synnytysten myötä.



Lopun siis varmasti arvaattekin?  Haen kouluun ja yritän päästä jatkamaan opintoni loppuun asti. Perhoset lentelee vatsassa ja puhkun intoa. Mä haluan tätä niin paljon! Kaivoin opiskeluvuosien kansionkin laatikosta ja fiilistelin vanhoja papereita. Lääkehoidon passikin oli vielä tallessa, mahtavaa! 

Tuleva vuosi näyttää varmasti sen, ovatko nämä haaveet nyt realistisia mulle vai ei. Toivon pääseväni kouluun, mutta saas nähdä että huolivatko enää takaisin ;) Paljon mulla olisi annettavaa, sen tiedän. Ja tuon ajatuksen voimalla lähdenkin tänä keväänä tavoittelemaan haavettani.  Ei kai tässä nyt vielä liian vanhoja olla?

Aurinko paistaa. Toiveikas olo. Ihanaa päivää kaikille!

Diagnoosia shoppaamassa

15.49



Niin. Tänään mun patistettiin lääkäriin kuukauden kestäneen tuskailun jälkeen ja sain uuden diagnoosiin jo olemassa olevaan vikalistaani. Pelkäsin pahempaa, joten tämä uutukainen ei säikäyttänyt juurikaan. 

Kuva voipi mahdollisesti saattaa osan lukijoista harhaan ja siis ei, meille ei ole tulossa kolmatta tyttövauvaa. Huh. Siinä sitä oltaiskin! 

Olen tosiaan kuukauden ajan kärsinyt omituisesta paineen tunteesta vasemmassa kyljessä(välillä helpottaa ja sitten taasen pahenee), ja vatsa on toiminut joko huonosti tai sitten liian rivakkaasti. Pari muljuvaa imusolmuketta niskassa sai mun hätääntymään tänään kun erehdyin googlettamaan, ja tein itselleni siltä istumalta imusolmukesyöpädiagnoosin. Samantien soitto Aavaan ja sainkin onnekseni ajan puolen tunnin päähän. 

Vatsaa paineltiin ja imusolmukkeet tsekattiin (jälleen kerran) . Eipä tuota tuomiota sitten kauaa tarvinut odotella ja lekuri totesi suoliston olevan tiltissä pahanpäiväisesti. Diagnoosina K58 Ärtyvän suolen oireyhtymä eli IBS. Kyselin että mikä tämän tällaisen voi yhtäkkiä mulle aiheuttaa (syksyn myötä pikkuhiljaa pahentuen) ja varmaksi sitä ei tietenkään kukaan voin sanoakaan. Stressi, katkonaiset yöt ja vääränlainen ruokavalio lienevät ne selkeimmät aiheuttajat mun tilanteessani. Nykyään meidän yöt kun menevät enemmän tai vähemmän kukkuessa, kun jatkuvasti saa olla kantamassa ipanoita takaisin omaan sänkyynsä tai sitten vaihtoehtoisesti jakaa parisänky parhaimmillaan kolmen lapsen sekä yhden miehen kanssa. Lääkäri suositteli toisen parisängyn ostamista omamme viereen. Heh. Asiaa täytynee harkita.

Jälleen kerran sain kuulla kauhistuneen toteamuksen siitä, kuinka mun vasen niska-hartiaseutu on totaalisen jumissa, siispä mut patistettiin myös hierojalle vähintään kerran kuukaudessa. Nyt siis on pakko vaan repiä nekin rahat jostain, sillä kohta tilanne on oikeasti tosi paha. Nämä vaivat kun eivät itsestään parane.

 H on yrittänyt jo parisen viikkoa saada mua lekuriin ja tänään vihdoin sain aikaiseksi. Nyt siis uuden vuoden uutena missiona on alkaa keskittymään myös siihen omaan hyvinvointiin ja opetella täysin uudenlaiset ruokailutottumukset. FODMAP lienee varmasti terminä jo monelle tuttu? Mulle nämä ovat ihan järkyttävän vaikeita asioita, kun koko ikäni olen tottunut laittamaan suuhuni mitä mieleni halajaa. Tämä diagnoosi aiheuttaa myös omat panostuksensa ihan päivittäisiin kauppareissuihinkin, kunnes ehkä jossainvaiheessa onnistun sisäistämään tämän kaiken uuden kokonaan. 

Löytyykö lukijoiden seasta vertaisväkeä tämän uuden vaivan tiimoilta? Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. 

Kaikesta huolimatta tänään on ollut hyvä päivä. Sain mielenrauhan lääkärikäynnin jälkeen ja olen myös tehnyt hyvin merkittäviä päätöksiä tulevan suhteen. Palailen niihin huomenna, jottei menisi täydellisen sekavaksi luettavaksi tämä. 

Vanhuus ei tule yksin. Ei muuta sanottavaa.



Fysioterapia

Takapakkia

14.28


Piippis ja isi piipahtivat tänään puolen vuoden tauon jälkeen treffaamassa fysioterapeuttia ja palaute ei ollut ihan sellaista, mitä olisimme toivoneet sen olevan. Meidän terapeutti oli yllättynyt siitä, miten tuo tauko oli vaikuttanut neitokaiseen, sillä tyttö on kuitenkin ollut niin taitava liikkuja kuluneen vuoden aikana. 


Tällä hetkellä ongelmakenttä löytyy yliherkästä tasapainoelimestä. Tyttö ei ollut meinannut uskaltaa kiivetä keinuun, eikä kaatua taaksepäin fyssarin sylissä – tämä siis on aikaisemmin onnistunut. Sivulle ja eteen kaadutaan kuitenkin edelleen rohkeasti, hyvä niin.

Puheen kehitystä oli kehuttu ja voihan tietysti olla, että spurtti höpötyksen saralla on vaikuttanut fysiikan "taantumiseen". Myös tytön kasvupyrähdykseen oli kiinnitetty huomiota ja se myös voi olla yksi syy tähän takapakkiin, josta nyt ei ilmeisesti kuitenkaan huolissaan tarvitse olla. Meillä nimittäin on vielä 4 kertaa fyssaria jäljellä ja katsotaan, mihin suuntaan jatkossa edetään. Jos tilanne sitä vaatii, lähdetään anomaan lisää fyssarikäyntejä. Eipä siinä sen kummempaa. 

Kotitehtäviäkin saatiin ja näitä nyt sitten päivittäin täällä yhdessä treenaillaan. Eikähän me pian saavuteta vanha "tatsi" tässäkin asiassa, kun nyt vaan oikein panostetaan alla oleviin juttuihin – koko perheen voimin.


Tuntui hassulta kuulla kaikki tämä, sillä neiti liikkuu kotona mahdottoman paljon. Juoksee, kiipeää ja hyppii. Mutta mepäs emme olekaan ammattilaisia ja tästä syystä saammekin olla super kiitollisia, että nämä terapeutit ovat arjessamme mukana. Kaikkien meidän tavoitteena kun on saada tuosta neitokaisesta mahdollisimman taitava liikkuja ja se tavoite totta vie yhdessä saavutetaan, ei epäilystäkään etteikö niin tapahtuisi!

Ihanaa viikonloppua tyypit! 

<3




4-vuotias

Siskot

17.31

 Mä olen aika isosti nyt hurahtanut näihin PikkuW:n räpsimiin kuviin. Ehkä siksi, koska jäbä osaa valita otostensa kohteet äidin silmiä sangen suuresti miellyttäen. Tarkennukset eivät aina osu ihan kohdilleen, mutta eipä sitä 4-vuotiaalta kuvaajalta voi odottakaan. W käyttää automaattisalamaa, jotta kuvat olisivat mahdollisimman tarkkoja ja sekös hienosti korostaa meidän Neiti Menevän komeaa kellastunutta mustelmaa otsassa. Kuvan söpöysprossat ovat siitäkin huolimatta huipussaan.



Rakastan näitä!


 Eilen juhlittiin rakkaan papan syntymäpäiviä ja koko päivä hurahtikin mummolassa herkutellen. Piippis oli etukäteen tilannut mokkapaloja mummilta ja niitä sitten löytyikin tytön onneksi tarjoilupöydästä. Lapset leikkivät tuntitolkulla serkkujensa kanssa ja me aikuiset höpöteltiin keskenään niitä näitä. Ihan parasta, sanon!

 Ollaan kovin tiiviisti oltu viime päivien aikana kotosalla (lapset varsinkin) joten niin kuin arvata saattaa, tuntui eilinen mummolareissu todelliselta luksukselta. Kyllä saa olla kiitollinen siitä, että läheiset ja rakkaat asuvat samassa pitäjässä. He tekevät arjen jaksamisesta niin paljon helpompaa. Puss kaikille asianosaisille ja onnea vielä meidän kultaiselle papalle! 



Tänään aloiteltiin päivä aamukylvyillä ja lounaaksi syötiin pizzaa. Kohta leivotaan croissantit uuniin ja kömmitään ajoissa sänkyyn. Lauantaina päästäänkin sitten piiiitkästä aikaa H:n kanssa kaksin tuulettumaan ja treffaamaan kavereita hyvän live-musiikin parissa. Odotan hirmuisesti ja fiilis on kaikinpuolin todella hyvä sekä kevyt nyt (burger pizzasta huolimatta). 


Downin syndrooma

Esikoinen eskariin

22.25

 Viime viikolla totuus tipahti postiluukusta. Tuo totuus sai meidät vanhemmat hetkeksi hämmennyksiin; Pirpanan eskaritaival alkaa ihan oikeasti tulevana syksynä!

"Tervetuloa infoon!"

Tuo kirje sai monenlaisia ajatuksia pulpahtamaan pintaan ja kyllä myönnän, että suurin osa näistä ajatuksista olivat/ovat toistaiseksi vähän turhankin negatiivissävytteisiä. Varmasti tämä on meidän tytölle hyvä juttu (siis tietysti on!) , mutta valitettavasti vielä tosi kova muutos sulattaa – mulle itselleni. Ollappa vähän itsekäs taas..

"Miten muut lapset suhtautuvat meidän neitiin?  Kuinka hän tulee ymmärretyksi, kun puhekin on vielä niin epäselvää eikä viittomat enää juurikaan käytössä? Entäpä sitten aika-ajoin vaivaava ummetus ja masukivut? Muuttuuko tytön luotto ihmisiin, jos häntä päiväkodissa kiusataan? Lopettaako hän onnellisen hymyilemisen ja maailman suloisimmat rakkaudenosoitukset? "

Niin. Joku ehkä saattaa jopa nauraa, mutta mulle nämä ovat pelottavan todellisia huolenaiheita. 

Olen kokenut olevani onnekas, että kahden sisaruksen syntymän vuoksi olen saanut pitää Piippiksen näin kauan kotona meidän kanssamme. Ja kyllähän minä sen tietysti ymmärrän, että päiväkoti on lapsen kehityksen kannalta hyväkin paikka olla, mutta en ole siltikään koskaan epäillyt sitä ettäkö tämä kotona oleminen olisi Piippikselle haitallista ollut. Onhan hänellä kuitenkin laaja sosiaalinen verkosto, loistavat terapeutit ja sisarukset vieressä kehitystä tukemassa. 


Voisko hetkeksi stopata? Tai ihan vähän kelata? 

Ei varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, että toivoisin kovasti tämän kotoilun jatkuvan vielä tovin. Kaikesta huolimatta (halusimme tai emme), aika kuluu ja lapset kasvavat. Nyt ei auta jäädä liiaksi asiaa märehtimään,  sillä kun ei mitään hyvää saavutakaan tässä tilanteessa. Siispä nyt mun ja H:n yksi tärkeimmistä missioista on löytää Piippikselle paras mahdollinen paikka ensi syksyksi. Ja ajatuksia tästä onkin jo..

 Mielestämme tuon rakkaan mimmin paikka olisi sellaisessa päiväkodissa, jossa lapsi pääsee ilmaisemaan itseänsä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman luovasti. Piippiksen vahvuudet kun löytyvät sieltä itsensä ilmaisun ja sosiaalisten taitojen suunnalta.  Eli nyt siis vaan näiden ajatusten kanssa kohti tulevaa eskari-infoa. Tuo saapuva tapahtuma aloittavien eskarilaisten vanhemmille tuskin antaa vastauksen mun ja H:n mieltä painaviin kysymyksiin, mutta niitä esitetään sitten vammaispalvelun työntekijälle kun aukot infossa avautuvat.

P.s En ehkä kestä tuota kuvaa. Saattaapa olla, että tirautin pari kyyneltäkin.


bloggaaminen

Brunssia ja puunausta

17.32




 Kuluneen viikon vietin sairastuvalla pieniä potilaitani hoivaten ja sanomattakin lienee selvää, että lauantain aamupäiväinen brunssi ystävien kanssa tuli enemmän kuin tarpeeseen! Vietimme siis baby showereita – tällä kertaa vähän poikkeukselliseen tyyliin. Ilmapallot skipattiin ja istahdettiin valmiiseen pöytään vaihtamaan kuulumiset sekä toivottamaan ihan pian syntyvä pieni poitsu tervetulleeksi maailmaan.



Pääsin pitkästä aikaa moikkaamaan myös sellaisia tuttavia, joiden kanssa olemme edellisen kerran nähneet vuosia sitten. Kuulumiset vaihdettiin ja jälleen kerran sain törmätä seuraavaan,  jo tutuksi tulleeseen lausahdukseen: 

"Mä tiedänkin jo mitä teille kuuluu, kun blogista kuulumiset aina luen!"

On pakko myöntää, että joskus saatan ehkä hilppasen tuntea oloni jopa yksinäiseksi kun ei kukaan juurikaan meidän kuulumisiamme vartavasten kysele. Tasaisin väliajoin saan kuitenkin lohduttavan muistutuksen siitä, että miksi mitä todennäköisimmin näin on. No juurikin siksi, koska blogi ja pari kertaa viikossa postattu, suht kattava kuulumispäivitys elostamme. Mulla ei kaveripiirissä ole (blogin kautta saatuja ystäviä lukuunottamatta) bloggaajia juurikaan, enkä siis itse voi samalla tavalla toimia. Heh.

Ja nyt haluan painottaa, että tämä on tosi ihana juttu. Musta kun on vaan (ylläriylläri) aina niin kiva kuulla positiivista palautetta blogista, oli kyseessä ennestään tuttu tai tuntematon ihminen. Kiitos siis S ihanasta palautteesta, se yllätti mut hyvällä. Ja on ihan mahtavaa, että myös mulle tutut ihmiset jaksavat mun blogia aktiivisesti lukea. Aikanaan kun tämän homman aloitin juurikin heidän vuoksi. 

Mutta jatketaan vielä tovi viikonlopun kuulumisten parissa. Brunssi maistui hyvältä ja Koffarista matka jatkuikin sitten Tuusulan mummulaan muun perheeni luokse. Lauantai-iltana vielä tuo kaikista pienin nostatti pienen lämmön, mutta sen jälkeen olemme olleet kuumeettomia. Yskä kiusaa yhä ja viime yönä sain siivota pienimmän sängystä yhdet oksutkin pois. Onpahan muuten sinnikäs tauti, voin kertoa! Kummallista, että me vanhemmat olemme selvinneet oireettomina. *Kop kop*


Tänään siivosimme lasten kanssa joulun lopullisesti pois, ja päästimme himpun verran jo kevättä sekä valoa sisään. Meidän keväisestä kodista lupaan postauksen sitten vähän myöhemmin. Nyt lähden tyttöjen kanssa siivoamaan vaatehuonetta. Pikkujäbä saa sen aikaa pelata pleikkaria (jossa muuten on  jo hämmentävän taitava noinniinkun nelivuotiaaksi). 

Parahinta alkanutta viikkoa kaikille. Meillä juhlahumu jatkuu huomenna ja siitä lisää pian..



kettu

What does the fox say?

14.12

Olen lumoutunut. Ihastunut. Häkeltynyt.

Toissa viikolla kun H tuli iltavuorosta kotiin, hän kertoi kuulleensa lähistöllä koiran huutaneen sydäntä särkevästi. Oli jopa hieman kauhistunut tuosta äänestä ja yhdessä sitten menimme kuuntelemaan ulos, josko olisimme vielä äänen kuulleet. Ei kuulunut.

Eilen illalla kuitenkin tuli mun vuoroni kuulla tuo huuto. Se oli hämmentävän voimakas. Noin 7 kertaa se kajahti ilmoille pimeässä illassa ja pikkuhiljaa tuo ääni katosi metsän uumeniin. Seisoin häkeltyneenä ja riensin äkkiä googlettamaan asiaa.

Hyvin pian löysin tämän videoklipin youtubesta..


Kettu! Kuinka täydellistä! Siellä se punainen pikku peto itsellensä pellolla lauantai-illan seuraa huuteli. Jos ei tuollaisella kirkumisella seuraa löydy, niin ei sitten millään heh. 

Mulle luonto on yksi tärkeimmistä voimaannuttajista ja koen olevani todella onnekas kun saan elää sen keskellä. Hullaannun luonnon pienistä ihmeistä. Ketun huuto talvisen illan hiljaisuudessa.. jäljet lumessa..  Aivan parasta! Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi näkee tai kuulee. Muutama vuosi taaksepäin, meidän ikkunan takana tepasteli kaksi hirveä. Silloin siskoni asutti vielä tätä taloa tyttöjensä kanssa ja tuo näky oli ollut kuulemma erittäin vaikuttava. Vähän pelottavakin. 

Vielä kun joskus sen kaikista upeimman eli pöllön näkisin...  Tai vielä parempaa – kuulisin! Olisipas kiva saada tietää, että mikä teidän lukijoiden hämmentävin luontoäänikokemus on ollut?

Viikonlopun kuulumisia seuraavassa postauksessa. Leppoisaa ja yllätyksellistä sunnuntaita kaikille!

Downin syndrooma

Kun erityisemme sairastaa

19.39

Joku on ehkä joskus saattanut pitää mua vähän hassuna, sillä olen oikeasti tosi fanaattinen pöpöjen välttelijä sekä foobikko. Tänään on ollut helppo kuitenkin taas muistaa se, miksi näin on. Piippiksen sairastelu on erityisen kurjaa katseltavaa ja se saa meidät vanhemmat tuntemaan suurta voimattomuuden tunnetta jokaikinen kerta, kun tässä talossa joku pöpö jyllää.


Neiti tuntee isosti kaiken. Myös kivun kurkussa sekä turhautumisen jatkuvan yskimisen vuoksi. Kun lääke alkaa vaikuttamaan, on muutos neidin mielialassa nähtävissä silmänräpäyksessä. Toisaalta siinä missä kaksi "taviksistamme"  leikkii pienessä kuumeessakin leluillansa suht normaalisti, Piippis makoilee rauhassa, lukee kirjaa tai katsoo telkkaria omissa oloissaan.  

Hyväntuulisena kuitenkin,  jos vaan mihinkään paikkaan ei jomottele tai kipunoi.

Tänä aamuna säikähdin kovasti, kun neiti herättyään aloitti valittelun sängyn pohjalta eikä suostunut sieltä ollenkaan nousemaan. "AU!", totesi hän vähän väliä itkunsa seasta. Ei maistunut puuro, mehu eikä edes mokkapala, joka normaalisti on neidin suurinta herkkua. Eilen illalla lähdin jopa Prismasta tätä kyseistä herkkua hakemaan rimpsessan toivomuksesta, koska jotain nyt vaan oli saatava neidin kurkusta alas tipahtamaan. Ja tipahtihan se.

Ongelmallista neidin sairastamisessa on myös se, että hän ei suostu koskaan kertomaan meille vanhemmille että mihin sattuu. En tiedä mikä siihen on syynä, mutta millään emme saa kipeää kohtaa selville vaikka kuinka arvailisimme.  

"Ei oo!" , huutaa tytsy vain vihaisesti.

Toinen ongelma esimerkiksi vatsataudin aikana on se, että Piippis ei osaa kunnolla oksentaa (äitinsä kärsii samanlaisesta ongelmasta) ja jokainen osaa varmasti kuvitella, miten kurja olotila noroviruksen aikana voi ihmisellä olla kun paha olo ei tule kehosta ulos. 


Tänään tilannetta ei myöskään ole helpottanut se, että ummetus vaivaa viruksen ohella ikävästi. Hain äsken apteekista ison satsin Pegorionia, joten kohta toivottavasti helpottaa sekin viheliäinen vaiva.

Kaikki ipanat yskivät yhtä kovasti nyt. Toivottavasti viikonloppua kohti alkaa helpottamaan, että päästään pian uloskin. Seinät ja sitärataa.. tiedätte varmaan! :)

Toivottavasti lukijoiden joukossa tämä mun  "erityinen ja tavikset"-erottelu ei särähdä kenenkään korvaan. Tätä paljon käytetään vertaisvanhempien kesken ja myös me olemme kotona tähän alusta asti tottuneet. Käytän muutenkin näitä termejä yleensä vain kirjoittaessani tai jos H:n kanssa kahdestaan asioista puhutaan, ei siis koskaan lasten aikana. Tulipahan tämäkin nyt selitettyä – vähän sekavasti mutta kuitenkin.

Seuraavaksi iltapalalle ja nukkumaan – onnistuneiden yöunien toivossa! Tänään mun äitini lahjoitti mulle kunnon päikkärit ja voin kertoa, että tulipahan tarpeeseen. Kiitos äiti! Sydän tähän.


Sairastelua

Käynnistymisongelmia

14.36

Sairastelukierre meidän perheessä alkoi ennen joulua, eikä valitettavasti loppua niiskuttamiselle sekä kröhimisille vieläkään ole havaittavissa. Uuden vuoden jälkeen kuopuksella starttasi uusi köhä,  ja nyt myös kaksi muuta aloittelee vuotta 2017 yskien.

Piippiksellä on tosiaan kuumettakin ja aina se vähän eri tavalla meitä vanhempia huolestuttaa, sillä neiti reagoi hyvin voimakkaasti sairasteluunsa. Makaa sohvalla kippurassa ja öisin valittelee kovasti kurjaa oloansa. Tänään mummin sekä papan vierailu täällä meillä piristi silminnähden ja näin söpön kuvan sain tytöstä räpsäistyä. Ei uskoisi kuumepotilaaksi.



Itse en meinaa saada öisin nukutuksi, kun kuuntelen lasten yskimistä ja varaudun juoksemaan ämpärin kanssa vastaanottamaan oksuja. Onneksi toistaiseksi petivaatteita ei ole tarvinnut kuitenkaan pyykätä rajun yskimisen vuoksi. Nyt kun näin sanon, niin ensi yönä varmaan sitten on sekin edessä. Heh.

Piippis tuli viime yönä meidän viereemme nukkumaan ja loppu yö meni mun osalta surullista neitiä vähän väliä lohdutellen. Nyt on äiskän energiatasot matalalla, mutta eikähän tämä tästä taas iloksi pikkuhiljaa muutu kunhan päästään tervehtymään ja starttaamaan aktiivisempi arki. Sitä todella odotellessa!

Kuukauden päästä reissaamme koko perheen voimin Pohjanmaalle saattelemaan isomummoa viimeiselle matkallensa ja tuota reissua tässä jo kovasti suunnitellaan. Mennäänkö autolla vai junalla? Missä yövymme? Kuinka monta yötä ollaan reissussa ja niin edelleen.. Hyvä suunnitelma on iso osa onnistunutta reissua, kun perheessä vaikuttaa kolme alle 6-vuotiasta ipanaa.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on pysytelty terveinä. Onneksi päivä jo pitenee ja kevät tekee kovaa vauhtia tuloansa..  Nyt näyttäisi siltä, että kevään myötä myös blogissa tapahtuu muutoksia. Niistä lisää myöhemmin sitten.

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille! 

isomummo

Mummolle sekä isomummolle

19.29


Sydän särkyy. Olisinpa ehtinyt vierellesi.

Muistot pulpahtavat pintaan. Olet aina ollut iso osa onnellista lapsuuttani. Olisit ehdottomasti ansainnut sen viimeisen halauksen, myös minulta.

 Kiitoksen.

Olit äiti neljälle. Suuri esikuvani. Mummolassa odotti aina lämpimänä maailman maukkain palapaisti, kun pohjanmaalle etelästä ajoimme – vuosikymmenien ajan.  Ja jälkkäriksi käärretorttua kermavaahdolla sekä nomparelleilla! Ihan parasta.

Rakastit omiasi ja  melkeinpä päivittäin soittelit satojen kilometrien päähän. Hoivasit ja välitit. Olit supermummo minulle (ja lukuisille muille myös).

Poislähtösi ei tuntunut vielä kuukausi sitten lähellekään ajankohtaiselta...


... ja se tekee tästä luopumisesta erityisen hankalaa.


Viime kesänä uskaltauduimme lähteä ajelemaan autolla luoksesi, koko perheen voimin. Kohtaaminen oli sydäntä lämmittävä. Pidit kiinni tiukasti – jokaisesta meistä viidestä. Rakkautesi oli suurta ja tuosta reissusta jäi ikuinen, kaunis muisto.  Toivottavasti tunsit onneni siinä hetkessä, kun vihdoin pääsin tuomaan lapseni sun lähellesi kahden vuoden jälkeen. En ikinä unohda!

Tuolloin myös ymmärsimme valokuvien merkityksen ikäihmisen elämässä. Lapsenlapsia sekä lapsenlapsenlapsia sinulla oli jo lukuisia ja meidän ipanoista vain kahdesta oli hyllyssäsi kuva (olimme totaalisen ajattelemattomia emmekä ymmärtäneet PikkuH:n kuvaa lähettää). "Kolomeko niitä jo olikin", tokaisit meidät nähdessämme ja siinä sitten yhdessä asialle naureskeltiin.

"Ajatella, että kolome jo!"

<3

Vaikka vuosia sinulla oli jo kiitettävät 94, ei siinä ollut yhtäkään liikaa. Siinä oli muutama liian vähän.

29 vuotta sitten jouduit hyvästelemään rakkaasi ja tänään koitti se päivä, kun pääsitte yhdessä jatkamaan matkaa tähtösissä. Muistan kun pikkutyttönä pihasaunaan tallustellessa melkeinpä jokakerta vilkuttelin hyvätyöt Voitto-papalle taivaalle , ja nyt sitten omien pienten kanssa tähtösiin terkkuja iltaisin toivottelemme – teille kummallekin.

En ehtinyt enää luoksesi, vaikka suunnittelimmekin H:n kanssa junareissua Seinäjoelle loppiaiseksi. Siirsivät kuitenkin sinut jostain omituisesta syystä hoitohenkilökunnan toimesta Härmään..

..ja sitten se aika pian loppuikin kesken.

Kiitos mummo, rakastan sinua ikuisesti. Muistot onneksi jäävät ja joskus sitten taas toivottavasti tavataan. Onneksi sait nukahtaa ikiuneen rauhassa ja levollisesti, ilman kipuja. Tieto siitä antaa lohtua tässä luopumisen hetkessä.




Blogi hiljenee loppuviikoksi

16.21

Esikoinen kävi tänään aamulla isänsä kanssa terkkarissa. Rokotus vastaanotettiin reippaasti ja tilanne tällä hetkellä seuraavanlainen:

"Iloinen, aurinkoinen tyttö. Toimii ohjeiden mukaan. Hyppää tasajalkaa. Tuntee värejä. Laskee. Kirjoja lukee. Palloa potkii. Juttelee sanoja ja lauseita."


Kasvukäyristä ovat ilmeisesti hieman huolissaan, mutta Rinnekodissa asiaan ei olla puututtu joten me emme vielä jaksa huolissamme olla. Kilppariarvotkin ovat aina olleet kunnossa ja neiti syö hyvin. Katsotaan tilannetta sitten keväällä uudestaan, kun seuraavan kerran Espooseen ajelemme.


Lääkäri totesi äsken keskimmäisestä seuraavaa:

"Hyvä kasvu. Hyvät sosiaaliset taidot. RR 106/72. Vähän nuhaa, muuten terve."

Toimintaterapiaa syystä, että ruksin piirtäminen mallista ei edellisellä kerralla onnistunut eikä saksilla leikkaaminen huvittanut. Näistä taisin kertoakin jo.

Tämän päivän postaus jää nyt lyhykäiseksi, sillä muutama tunti sitten meidän perheen tavoitti sydäntä raastava suru-uutinen. Nyt menee siis hetki hiljentyessä tuon uutisen äärellä.

Alkanut vuosi 2017 ei todella vielä ole vakuuttanut, mutta toivottavasti luvassa on myös hyviäkin juttuja. 

Ulkona on kaunista ja takassa ritisee uudet takkapuut. Näistä asioista yritän nyt ammentaa voimaa alkaneeseen arkeemme.  




Suosituimmat

Facebook

Instagram