Maaliskuun melankoliaa

17.08

Päivän korvamatona on soinut Maaritin "Lainaa vain" ja levyhän lähti pyörimään heti aamupäivästä, kun teimme koulun kirjastossa ryhmätyötä luokkakavereiden kanssa.  Kerron hieman tarkemmin seuraavassa..

Siinä kun tosiaan pyöreän pöydän ympärillä istuskeltiin, kiinnitin huomioni nuoriso-opiskelijoiden joukossa ryhmätyötänsä tekevään tutunnäköiseen tyttöön.  Katselin tyttöä ja mietin, että mistä minä tuon neitokaisen tunnen? Mietin ja mietin.. Sitten muistin! "Sofia! Hänen nimensä on Sofia!" Tämän jälkeen pohdinta jatkui entistä kiivaammin.. "Mistä minä ihan oikeasti tuon Sofian tunnen?!"

Huomio omasta ryhmätyöstä herpaantui totaalisesti hetkeksi ja luokkakavereiden pakertaessa Aino Potilaisen Casen kimpussa minä se vain jatkoin pohdiskelua siitä, että kuka ihme se tuo viereisessä pöydässä istuva Sofia onkaan! Yhtäkkiä vastaus suoraansanottuna rysähti vasten kasvojani - "Minähän olen hoitanut tuota "tyttöä" eräässä keravalaisessa päiväkodissa vuonna 2004!" 

Se pieni suloinen tyttö oli kasvanut nuoreksi kauniiksi naiseksi joka kikatteli vieressä istuvan pojan kanssa, joka selvästi oli jotain enemmän kuin vaan luokkakaveri.

No siitähän ne vähän "diipimmät" ajatukset sitten lähtivät lentoon. Lapset todella ovat pieniä vain pienen hetken ja mikä kamalinta, niin myös nuo minun omat varttuvat nopeammin kuin mitä ikuna haluaisin! Itsehän en ole tosiaan neljässätoista vuodessa muuttunut ulkoisesti ollenkaan (heh heh) mutta tuo pikkutyttö päiväkodista oli muuttunut aikuiseksi. Se pikkutyttö oli silloin omieni ikäinen - ja nyt me opiskellaan samaan aikaan samassa koulussa ja samaa ammattia!

Näitä ajatuksia ei helpota myöskään se, että muutama päivä taakse päin todistin kummityttöni (siskoni tytär) Kallion lukion hakupaperit aidoiksi! Myönnettävä siis on, että myös meidän geeniperimällä varustetut ipanat kasvavat aikuisiksi - hyväksyin tai en. 

Nyt mä ihan oikeasti ymmärrän ne aikuisten väsyttävät päivittelyt lapsuudessa siitä, miten "sä oletkaan kasvanut hurjasti!".


Olen viime aikoina ollut hilppasen väsynyt ja valitettavan usein iltaisin olen potenut jonkin sortin huonoa omaatuntoakin siitä, että omille rakkaille tulee tiuskittua vähän turhan usein. Kun tätä ajan juoksua mietiskelee, alkaa moiset väsymystilat harmittamaan entistä enemmän. Joskus sitä toivoo, että jaksaisi päivittäin pursuilla ja tursuilla positiivista energiaa ja että olisi voimaa nauttia ihan jokaisesta hetkestä.

Nauttia siitä, että nuo timanttiset pienet haluavat vielä pusutella ja halia sydämensä pohjasta ja osoittaa avoimesti rakkautensa meitä vanhempia kohtaan. Että joku tahtoo kainaloosi valehtelematta 24/7 ja nauttii jokaisesta saamastaan huomiosi hetkestä. Ne kun ovat niitä hetkiä, jotka todella ovat lainaa vain. 

Vaan ollappa nyt itselleen ja lapsilleen armollinen kuitenkin. Väsymys kuuluu elämään ja se ei ole kenenkään rakkaudesta pois. Kaikkien tunteiden pitää näkyä ja kuulua. Siihen ajatukseen haluan omani kasvattaa ja totuttaa.


Vaikka olenkin viime aikoina ollut vähän taipuvaisempi kirjoittelemaan tällaisia melankolisia ajatuksia, on mulla silti kevät jo vahvasti rinnassa. Tunteita pinnassa. On helppoa ja jotenkin luonnollistakin syventyä pohdiskelemaan kaikenlaista maan ja taivaan väliltä - myös ajatus poukkoilee sinne tänne normaalia rivakammin. Se on ihanaakin tavallaan.

Nämä ajatukset saavat arjen tuntumaan entistä kauniimmalta. Viime viikkojen onnenhetkissä olen ylpeänä seurannut sivusta poikani jalkapallofanitusta. Hän osaa kaikki Mestareiden liigan joukkueet (?) ja pelaajat jo ulkoa. Opettaa minulle päivittäin lukuisia faktoja niistä kaikista ja yhdessä fiilistellään sitten YouTubesta Messiä, Zlatania ja Ronaldoa.

Olen ihaillut kuopukseni upeita värikkäitä maalauksia ja sitä intoa, jolla hän tarttuu pensseliin päivittäin ja tekee toinen toistaan hienompia maalauksia. Sulkenut syliini harmituksen hetkellä.

Olen kyynel silmäkulmassa kuunnellut ja katsellut suloisten tyttöjeni Frozen tulkintoja - päivittäin. Kädet viuhuvat synkassa ja jaloilla tömistellään lattiaan jäätä. Ovat kauniita yhdessä. 

Eilen liikutuin lukiessani Pirpanan Rinnekodista saapunutta lääkärinlausuntoa. "Reipas ja ihastuttava tyttö".  Sniif.


Pikku H piirsi muutama päivä sitten tämän alla olevan kuvan. Siinä on kuulemma äiti ja hän talossa. Kolmevuotiaskin sen näkee että vaikka äiti on aikuinen, on hän jäänyt vähän pääjalkaiseksi 156 cm:n kropassansa. Heh heh.

Siinä missä lapset vanhenevat, myös me aikuiset niin teemme. Siitä saa miellyttävän muistutuksen meidän perheen isi nyt tulevana lauantaina kun juhlimme hänen synttäreitänsä. 



Sellaisia ajatuksia tälle päivälle. Tuttuja jo blogini historiasta, mutta vähän uusilla mausteilla höystettynä kuitenkin.. 

Aurinkoista saapuvaa viikonloppua kaikille!

You Might Also Like

0 kommenttia

Suosituimmat

Facebook