Elämme hektisiä aikoja. Se valitettavasti kuormittaa suuresti parisuhdetta - sitä en pysty kieltämään. On hyviä hetkiä, mutta ihan rehellisesti täytyy myös myöntää, että huonojakin hetkiä on paljon.

Kaksinkeskeinen aika on todella kortilla. Sellainen kun on aivan liian helppo sivuuttaa, ja keskittyä pääsääntöisesti vain sekä ainoastaan arkiseen selviytymiseen. Helpompi on jäädä kotiin, kuin lähteä sumplimaan lastenhoitoja ja aikatauluja. Ei jaksa. Ei huvita. Ei oo oikein rahaakaan nyt.

Niin. Viime aikoina on tuntunut hyvin vahvasti tältä..

 .. kunnes sitten taas on saapunut se hetki, että tilanne eskaloituu parisuhteen huonon tilan vuoksi itkuun, väsymykseen ja turhautumiseen - moni vaimo vanhempi ehkä tietää mistä nyt puhun.

Itse tajusimme viime viikonloppuna, että hääpäivämme lähestyy, emmekä ole tehneet mitään sen asian eteen. Tuo oivallus herätti kumpaisenkin meistä.  Okei, meillä on tosi kiire tässä uudessa arjessamme, taloudellinen tilanne on huono mutta parisuhteelle olisi kaikesta tästä huolimatta löydyttävä edes pieni hetki silloin tällöin. 

Sovimme, että 9. päivä lähdemme yhdessä treffeille - ja tästä muuten sitten pidetään kiinni!  H kuitenkin järjesti mulle tänäänkin pienen yllätyksen ennen iltavuoroansa. Kun kaksi vanhinta oli viety eskariin sekä kerhoon, nosti hän pienimmän kainaloon ja kuskasi isovanhempien luokse korttelin toiseen päähän. 

Hän käski mun pukeutua lämpimästi, nappasi kylmälaukun kainaloonsa ja otti turvallisesti kiinni kädestä. Kiipesimme kotimetsän korkeille kalliolle. Siellä meitä odotti viltti, jonka H oli käynyt kapuamassa näköalapaikalle jo aikaisemmin aamulla. 

Meillä oli puoli tuntia aikaa istua ihan vaan kahdestaan ja juoda lasilliset samppanjaa kera mansikoiden ja kermavaahdon, ennen kuin ipanat palautuisivat yksi kerrallaan kotiin. Siivotakin täytyi, sillä puheterapeutti tulisi iltapäivällä Piippiksen kanssa höpöttelemään. 

Olisin toki istunut auringonpaisteessa armaani kanssa tovin pidempäänkin seitsemän avioliittovuoden kunniaksi, mutta tämä lyhykäinenkin hetki todella teki tehtävänsä. Muistutti jostain sellaisesta, mitä en muistanut olevankaan. Kun olemme ihan vain kaksin, olemme toisillemme. Tuo puolituntinen oli siis hämmästyttävän merkittävä. Kuinka herkästi sen kaiken hyvän ja yhteisen unohtaakaan!

Kiitos rakas H, että veit minut hetkeksi kaiken tämän arjen (sekä naapuruston kattojen) yläpuolelle. Siinä pienessä hetkessä löysin sut taas uudestaan ja päätin, että näitä pieniä hetkiä tulemme jatkossa varastamaan hilppasen verran useammin toisillemme. Oikeasti aina ei tarvitse edes lähteä kovinkaan kauas, jotta näkisi lähelle. Näin minä ajattelen.

Odotan entistäkin enemmän meidän treffipäivää. Hyvää villahääpäivää muru.

<3