7-vuotias

Sinulle Pirpana. Rakkaudella äiti.

0.28

Rakas seitsenvuotiaani..

 Joskus pelkään että lakkaat pussaamasta, rutistamasta ja rakastamasta. Niin ei kuitenkaan kuluneen(kaan) vuoden aikana tapahtunut, vaikka joskus pelkäänkin. Tänään otit haltuusi entistä tiukemmin ja päättäväisemmin. Sait minut tuntemaan itseni tärkeäksi.

 Rakastan sinua niin valtavasti, että se aika-ajoin kauhistuttaa minua ja saa minut joskus ihan pelkäämään elämää. Sinä olet minun ja minä olen sinun. Se että kohtasimme toisemme 7 vuotta sitten Kätilöopistolla, sillä totta vie on ollut tarkoituksensa. Sen jälkeen tiesin tehtäväni sekä merkitykseni, tulin äidiksi ensimmäistä kertaa ja rakastuin loppuelämäkseni. 

Olet kaunis. Olet taitava ja olet viisas. Osaat olla ihmisten kanssa ja ihaillen katson sinua kun niin olet. Minä kun en koskaan ole sitä oikein osannut.

Mutta sinä, sinä olet valloittava!

Eilen sinä istuit terassilla hetken aikaa itseksesi ja kysäisit sitten minulta että: " Missä minun kaikki ystäväni ovat?" . Tiesit odottaa heitä ja parin tunnin päästä pompit trampoliinilla kuuden ystäväsi kanssa onnellisena. Niiden ystävien, jotka halusit kutsua paikalle - ensimmäistä kertaa kutsuit kylään eskarikavereitakin. Se teki meidät vanhemmatkin tosi iloiseksi.

Tervehdit toissapäivänä hyväntuulisena naapurin poikia, jotka leikkivät veljesi kanssa pihalla. Pojat eivät ymmärrä sinua ja käyttäytyivät vähän hassusti. Onneksi sinä et vielä siitä välitä.

 Lupaan sinulle, että tulen pian kertomaan näille naapurin poitsuille että sinulla on tiettyjä rajoitteita. Veljesi ei osaa sitä selittää, sillä sinä olet hänelle täysin normaali ja rakas juuri tuollaisena suloisena omana itsenäsi. Lasten tehtävä ei olekaan selittää tai kertoa. Se on meidän vanhempien tehtävä. Tämän haluaisin kaikkien muistavan, sillä rakastan sinua niin sydämeni pohjasta.

Mulle on tosi tärkeää, että saan jokaiselle teistä kolmesta kirjoittaa ajatuksiani syntymäpäivän hetkellä. Sinä rakkaani opetat veljellesi ja siskollesi suuria asioita ja opit heiltä samalla mitalla - elämää juuri sellaisena kuin sen tulee ollakin. Sinä rakastat ja sinua rakastetaan. Olemme kaikki kovin onnekkaita toisistamme.

Tästä tulee kiva päivä. Sen olet ansainnut.

-2015


Hyvää syntymäpäivää kultainen. Tämä on meille kaikille joka vuosi kesän ensimmäinen oikea päivä ja hyvin merkityksellinen hetki.

Maailma on sun.

<3


Downin syndrooma

Autetaanko erityislasta meidän perheessä kevyemmin perustein kuin sisaruksiansa?

15.55

Olen varmasti tämänpäiväisestäkin aiheesta jo useampaan otteeseen kirjoitellut mutta koska se on jälleen arjessamme pinnalla, turisen siitä vielä kerran. 

Joudumme päivittäin H:n kanssa tsemppaamaan, että vaadimme jokaiselta lapseltamme yhtä paljon samoja asioita. Piippis pääsee siitäkin huolimatta usein helpommin pinteestä kuin sisaruksensa. On niin helppo tuudittautua ajatukseen että "oppii hitaammin koska kehitysvamma - on siis ihan ok auttaa vähän enemmän".

Onneksi kaikki erityislasten vanhemmat eivät toteuta tätä samaa lepsuilulinjaa.

Miksi olemme havahtuneet tähän kunnolla vasta nyt? Koska eskarissa avustajat kertoivat, että neitokaiselta onnistuu jo ihan hienosti omien vaatteiden riisuminen ja joskus jopa pukeminenkin. Koska he kertoivat myös sen, että neiti syö ihan reippaasti itse. Ja että se syö jopa porkkanaraastetta?! Tai makkaraa?!



Meitä on siis höynäytetty täällä kotona pahanpäiväisesti. Lapset ovat ovelia. Vetelevät vanhempiansa juuri oikeista naruista, mokomat. Toki on selvää, että jos aina jäisimme odottelemaan Piippiksen pukemista tai riisumista, olisi arkemme huomattavasti hidastempoisempaa. Aina se ei vaan lapsiperhearjessa passaa aikatauluihin.  Kinkkinen tilanne siis - pieni noidankehä jopa.

Nämä ajatukset ovat vahvistuneet mulla nyt työharjoittelussakin. Hoidan ihmisiä, joita on tavallaan jo vähän turhaakin opettaa pukemaan tai syömään (jos ei siis lasketa kuntoutuksellisia seikkoja) sillä heillä osaaminen sekä muisti etenee valitettavasti koko ajan laskusuhdanteisesti. Koska puen ja syötän työpaikalla niin joskus tuntuu ihan hullultakin jatkaa samaa homma vielä kotona, kun on kyse kuitenkin oikein passelisti kehittyvistä ihmislapsista. Vaikka kehitysvamma onkin olemassa, oppimista tapahtuu jatkuvasti ja Piippiksessä on valtavasti potentiaalia. Nyt siis tuumasta toimeen!

Ihan rehellisesti mua vähän ahdistaa ajatus tulevasta syksystä kun keskimmäinen lähtee eskariin. W on vielä vähän hidastempoinen siirtymätilanteissa (paitsi jos kaverit tulevat hakemaan ulos tai lähdetään futistreeneihin) ja liian usein meillä kiristellään hermoja kun jonnekin täytyisi lähteä. Vaikka kuinka pysymme tyynenä, tilanne äityy herkästi kaaokseksi. Haluan uskoa ja luottaa kuitenkin siihen, että lapset pian oppivat rutiinit ja homma alkaa toimimaan kivasti omalla painollaan. 


En enää oikein osaa kaivata kotiäitivuosiani, sillä olen huomannut että pyrähdykset kotoarjen ulkopuolelle tekee tosi hyvää mulle. Tuntuu hyvältä huomata että mä osaan ja mä kykenen vielä paljon muuhunkin. Olen löytänyt sen tärkeimmän roolini rinnalle pari muutakin olennaista osaa. Odotan vaaaaltavasti ylihuomenna alkavaa kesälomaani, mutta tuntuu hyvältä myös tietää se että kun syksy ja pimeys taas saapuu, on edessä arki joka tuntuu oikein kivalta - kunhan vaan saadaan ne aamutkin toimimaan, heh. 

Uudet haasteet odottaa mutta olen valmis niihin. Näyttöviikko lähenee loppuaan ja ilman pikkuruisia vastoinkäymisiä ei olla tässäkään perioidissa vältytty. Onneksi nyt ei ole ilmaantunut lisää syöpädiagnooseja tai muita vastaavia, mutta oma ohjaajani (joka ottaa näytön vastaan) on sairaana ja homma hankaloitui väkisinkin hieman. Nyt olen yksi työntekijöistä ja toivon, että joku ehtisi tarkastella osaamistani myös.  Saas nähdä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Seuraavaksi taas jotain muuta. Sitten varmaan ollaankin jo ihan oikeasti siellä kesälomilla, muutenkin kun vaan ajatuksissa.. ;)

Kesä

Kesäisiä suunnitelmia (+erityisen kiva vinkki vertaisperheille)

15.43

Onpas kepeä olo! Kesäloma on kolmea näyttöpäivää vaille alussa ja juuri kotiuduin viimeiseltä harkkapäivältäni. Olen taas himpun verran uudistuneempi ja silmät ovat totta tosiaan auenneet elämän rajallisuudelle - siitähän teille jo kirjoittelinkin. Koen tämän "herännäisyyden" vain ja ainoastaan hyvänä asiana - se nimittäin tekee juuri tästä hetkestä merkityksellisen.

Luonto on niin kaunis juuri nyt. Etupihan puut paistattelevat vaaleanpunaisessa kukkamekossaan ja metsämaisema keittiön ikkunassa muuttuu päivä päivältä vaaleanvihreämmäksi. Ilmassa tuoksuu grilliruoka ja trampoliini narisee takapihalla viihdyttäen kolmea pientä suupielet korvissansa. 

Ihana kesä!  


Tämä alkanut vuodenaika on tosi odotettu. Olemme tehneet pieniä suuria suunnitelmia sen varalle ja nyt ajattelinkin paljastaa teille muutaman niistä.

Sain vinkin sähköpostiini, että Puuhamaassa vietetään 8.6 erityislasten sekä heidän perheidensä yhteistä kivaa kesäpäivää. Paikalla on myös erityislasten järjestöjä pitämässä omia infopisteitään ja ajatus on se, että jokainen saa saapua paikalle täysin omana itsenään. Monet erityislapsiperheet kun joutuvat hautaamaan haaveensa kivoista kesäaktiviteeteista esimerkiksi lapsen tahattoman äänekkyyden vuoksi. Siispä nyt haluankin suureen ääneen kuulluttaa kaikille vertaisperheille, että tässä on aivan loistava menovinkki kesälle 2018! Nähdään siellä eiköstä vaan?

 Me siis tietysti aiomme osallistua myös tähän kivaan tapahtumaan ja ipanat kovasti odottelevatkin jo. Seuraavana päivänä Maitokahvimedia viettää 1-vee juhlia joten tätä reissua emme vielä tule jatkamaan pitkäkestoisemmaksi, vaan kurvaamme illalla omiin sänkyihin (todennäköisesti hyvinkin väsyneinä) nukkumaan.

Harmikseni kuulin, että Varpulan luomumansikkatilalta ei tänä vuonna päästä mansikoita poimimaan joten jo perinteeksi muodostunut kesäpäivä siellä täytyy vaihtaa johonkin korvaavaan. Nyt saakin ehdotella hyviä luomumansikkatiloja pk-seudulta vaikkapa kommenttikenttään! Niitä todella tarvitaan sillä olemme aivan murheen murtamia tästä Varpulan suunnalta kantautuvasta uutisesta.

Heinäkuussa matkaamme vähän pidemmälle reissulle, mutta siitä kirjoittelen sitten myöhemmin. Kaikenlaista pientä on korvan takana muhimassa ja nähtäväksi jää, kuinka moni näistä suunnitelmista tulee toteutumaan tänä kesänä. Tulevan viikonlopun plääneihin kuuluu Rytin kannustamista koiranäyttelyssä sekä kotieläintilalla vierailua - unohtamatta tietenkään auringonpalvontaa omalla takapihalla. 

Ihanaa kesäisen aurinkoista ja helteistä viikonloppua kaikille! Tästä päivästä eteenpäin olen taas täällä bloginkin puolella aktiivisemmin.

 Kerroinko jo että mulla alkaa ihan kohta kesäloma? ;)

Blogiyhteistyö

Toukokuun taikaa

17.52

"Äiti, otetaan meistä kuvia tuolla prinsessahuoneessa!" 

No, otetaan sitten. Valitettavasti käytössäni oli vaan kännykän kamera (minijärkkäri on hajonnut lopullisesti) ja näistä nyt tuli vähän tällaisia kotikutoisia. Tarkka kuvanlaatu korvattakkoon tällä kertaa laajalla ilmeiden kirjolla - sitä kun ei näiltä meidän ipanoilta puutu. Repesimme eilen H:n kanssa hysteeriseen nauruun kun avasimme uusimman Kaksplus-lehden ensimmäistä kertaa. Siellä pienin pistää parastaan juurikin näiden ilmeiden saralla. 


No mutta, vappu on juhlittu meidän perheessä erittäin onnistuneesti ja huhtikuu jätetty taka-alalle futistreenien sekä grillauksen parissa. Tervetuloa ihana ihana toukokuu! Tästä fiiliksestä ja hetkestä pitäisi nyt nautiskella täysillä, sillä kesä pilkistää ihan kulman takana ja kaikista synkin kausi on rämmitty läpi onnistuneesti. Niin kuin keväällä yleensäkin ihmisillä on tapana, niin myös allekirjoittaneella hormonit hyrrää ja valitettavasti se saa aika-ajoin voimaan huonosti. Onneksi vain fyysisesti mutta rajoittaahan tuokin normaalia arkea vähän ikävällä tavalla. Säästän teidät nyt kuitenkin naistenvaivoiltani ja jätän tämän aiheen tarkemmin ruotimatta, heh.


Huomasin tänään että olen parin viimeisen vuoden aikana kehitellyt itselleni toukokuisen tradition, jolloin pidän tietoisesti erityisen hyvää huolta kehostani. Vaikka tämä ei ole suunniteltua niin huomasin jälleen kerran tähän samaan vuodenaikaan kaipaavani sellaista totaalista "kehon puhdistusta". Herkut vaihtuivat (ainakin suurimmalti osin) hedelmiin, iltakukkumiset pitkiin yöuniin ja viikonloppuviinilasilliset vichyyn. Hiukset hukutetaan tasaisin väliajoin kookosöljyyn ja iho saa nautiskella erilaisista luonnonmukaisista hemmotteluhoidoista. Lupasin itselleni myös, että tässä kuussa lukkiutuneet lihakset hierotaan kuntoon ja kiloja saa luvan tippua se legendaarinen "muutama". Tämä on mun oma tapa aloittaa kesä onnistuneesti ja virkistyneenä. Lintujen liverrys sekä pienistä kivistä puhdistettu asfaltti on mitä parahinta kannustamaan lenkkeilyharrastuksen elvyyttämisessä, ja ulkona vallitseva kevät tottavie kutsuu poistumaan sisätiloista.


Eilen ulos ripustettiin lasten hämähäkkikeinu, tänään syötiin ekat jädet etupihalla ja viikonloppuna onkin sitten luvassa trampoliinin kasausta. Itsehän olen töissä koko loppuviikon, mutta onpahan isukilla sitten täällä vähän puuhasteltavaa lasten kanssa mun pakertaessa harjoittelun parissa.


Lapset saivat vapuksi suloisistakin suloisempaa päällepuettavaa ja mun pöllörakkauteni on levinnyt nyt myös pikkukolmikon vaatekaappeihin.  Näissä Giants-malliston vaatteissa luonto ja satumaailma on vahvasti läsnä - yhtälailla kun meidän ipanoidenkin elämässä. Löysin asut vahingossa kun surffailin netissä ja se oli todella rakkautta ensisilmäyksellä. Ekologisuudesta tietysti aina plussaa hyvännäköisen kuosin lisäksi!

Nämä Klaus Haapaniemen grafiikat lienee muuten monelle jo tuttujakin esimerkiksi Arabian Taika-astiastosta?

 Psst! Jos nämä kuvissa esiintyvät Klaus Haapaniemi Giants-malliston pöllöunelmat hivelevät silmää, kannattaa käydä mun blogin facobookissa osallistumassa arvontaan, jossa voi voittaa tuon Piippiksen päällä olevan mekon koossa 116/122. Meidän ipanat pukivat nämä asut tiistaina ensimmäistä kertaa päällensä ja seuraavana yönä saimme kunnian kuunnella H:n kanssa lehtopöllön laulua tovin verran omalta takapihan terassilta. Meidän oma rakas lähimetsä ei tänäkään keväänä pettänyt ja saimme heti kesän alussa pienen maistiaisen tulevista yllätyksistä. Ihan oikea taikametsä - ainakin meidän jengille!

Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille! 




Lähihoitaja

Lähihoitaja-opiskelijan pieni terapiasessio

16.52

Kuuden päivän työputki on tullut päätökseensä ja vappu hiipii pikkuhiljaa meidänkin kotiin. Kävin juuri pienimmän kanssa kaupassa ja kannoimme kotiin kaksi kassillista herkkuja parin seuraavan päivän ajaksi. Kyllä meidän nyt kelpaa!

Ennen heittäytymistä vapaapäiville ajattelin jakaa täällä blogin puolella nyt hieman kuluneen viikon tunnelmia, sillä olen ollut todella vahvasti joko fyysisesti tai sitten ihan vaan ajatuksissani (tai unissani) työharjoittelupaikalla. Silmäni ovat auenneet hyvin toisenlaiselle maailmalle. Tästä tulkoon siis oma pieni terapiasessioni.


Ihan alkuun haluan sanoa, että olen todella onnellinen valitsemastani tiestä. Pelkäsin tätä harjoittelua etukäteen kovasti, sillä tiesin että tulen hoitamaan useita päihteiden vuoksi ennenaikaisesti muistinsa menettäneitä ihmisiä. Mulla ei ollut kokemusta tältä puolelta ja jännitin eniten sitä, että miten asukkaat ottavat minut vastaan ja miten itse pärjään heidän kanssaan. Ennakkoajatuksistani huolimatta sain kuitenkin erittäin lämpimän vastaanoton sekä henkilökunnan että asukkaiden puolelta. Heti ensimmäisestä päivästä asti mun oli todella helppoa olla ja oppia. Lähestyä ihmistä ja tukea arjessa parhaani mukaan. Siitä iso kiitos mun huippuihanalle ohjaajalleni.

Paljon tuttuja tunteita on ryöpsähtänyt pintaan. Aikanaan pitkäaikaisvuodeosastolla työskennellessäni heräsin öisiin paniikkikohtauksiin. Sama ahdistus ihmisen vanhenemiseen liittyvistä sairauksista sekä ongelmista on jälleen läsnä. Avuttomuus, toisen armoille jääminen, kuolema. Ei kai näitä asioita koskaan kukaan opi hyväksymään, ja niinpä näiden asioiden sekä tuntemusten tahdittamana on vaan opittava tekemään tätä työtä.

 Yksi surullisimmista vuosien varrella tehdyistä havannoistani on ihmisen yksinäisyys muistisairauden kanssa eläessä. Mietin usein sitä, että kun itse vanhenen ja jos koen tuon paljon pelkäämäni kohtalon dementoituneena hoivakodissa, mitä minulle oikeasti tapahtuu? Vaeltelenko yksinäni kahden osaston väliä vai istunko huoneessani tyhjyyteen tuijottaen? Ymmärränkö tilanteeni?  Jos näin käy, toivon sydämestäni että saan yhtä hyvää hoitoa kun mitä nämä ihmiset nykyisessä työpaikassani saavat. On turvallinen ja onnellinen olo asukkaiden puolesta, sillä heillä on rutkasti lämminsydämisiä ja kaikinpuolin ihania hoitajia läsnä elämässänsä - yötä päivää. Talon seinien sisällä halaillaan ja hymyillään paljon ja asukkaille annetaan aikaa. Tärkeämpää asiaa ei oikeasti ole. Ihminen tarvitsee ihmistä - aina.

Kunnioitus asukkaita kohtaan on vahvasti olemassa. Jokainen ihminen on oma upea yksilönsä taustastaan tai menneisyydestään riippumatta. Jokaisessa ihmisessä piilee oma mielenkiintoinen persoonallisuutensa. Harvoin tarvitsee edes kauaa odottaa, että se nousee kuoren alta esiin. Suurin osa näistä asukkaista on jo mun sydämessäni tiukasti. Tiedän aiemmasta kokemuksesta, että siellä tulevat pysymäänkin vielä vuosikausien ajan. Nuo upeat tyypit ja heidän tarinansa. Kuvat huoneiden seinillä kertovat eletystä elämästä. Harrastuksista, matkoista, rakkaista ihmisistä ja saavutuksista. Ne kuvat koskettavat minuakin syvästi. 


Valtaosa asukkaista tapaa minut joka päivä ensimmäistä kertaa. Käymme läpi samat keskustelut joista annan esimerkkinä nyt vaikka seuraavan:

"Kukas se sinä olet?"
"Anna-Kaisa"
"Minun tyttäreni on Anna-Elina.."
"...Sofia", vastaan.
"Kyllä. Isoäitinsä mukaan nimensä saanut"

Ja sitten hän kutsuu minua loppupäivän Pirpanaksi tai Pimuksi.

"Sainpas sinut hymyilemään!"

Olemme toisillemme tuttuja, kunnes taas seuraavana päivänä hän tutustuu minuun uudestaan.

Päivittäisiä onnenhetkiä työpaikalla ovat mm. yllättävä halaus asukkaalta käytävällä. Rauhattoman ja melkeinpä puhumattoman ihmisen kanssa vietetty yhteinen valokuvienkatseluhetki, jonka ansiosta tuo asukas intoutuu jakamaan kanssani muutaman kunnon lauseen. Se hetki, kun saa lukea siskon kirjoittaman maailman liiiiikuttavimman postikortin vuodepotilaalle. Nähdä kun kolleega myös pyyhkii poskeltansa kyyneliä - et siis ole itse ainoa.

Tänään sain kuulla olevani "aivan ihana hoitaja". Olen "tyttö nukke" ja omaan "niin kauniit silmät". Mua ihan oikeasti hävettää. Että sitten oikein kehtasin pelätä näitä ihmisiä!

Kotiin saapuessani mua odottaa jokaisen työvuoron jälkeen kolme pientä ihmistä kädet ojossa.
Voihan elämä, sanon.

Suosituimmat

Facebook