Yleinen

Raudanluja jengi

20.54

Ihana rakkausviikonloppu takana! Vietimme ystäväpariskunnan hääjuhlaa Suomenlinnassa lauantaina ja kemut venähtivät (ylläriylläri) pikkutunneille asti. Juhlista saimme PikkuW:lle kotiinviemisiksi 177 cm korkean helium Star Wars-ilmapallon ja sitä otusta voi ihailla instagramin puolella (agu47).

"Äiti, minä näen kodinhoitohuoneessa Stormtrooperin!", huudahti poika aamulla hämmästyneen onnellisena.

Vaaleanpunaiset tunnelmat jatkuivat meillä kotona vielä sunnuntainakin, kun vietimme H:n kanssa kuudetta hääpäiväämme. Juhlapäivinä pukeuduttiin tietysti Anne-Mari Pahkalan Halo-malliston silkkiin. Minä tunikan muodossa ja H taasen kruunasi komean olemuksensa kaulavaatteella sekä taskuliinalla.

20160827_125900

Kuudessa vuodessa ollaan tarvottu tuon rakkaan miehen kanssa aikamoinen matka. Yhdessä olemme saaneet aikaiseksi kauniita asioita ja niistä asioista olen jokapäivä kiitollinen. Jos joku olisi avioliittomme alkutaipaleella mulle kertonut, että kuuden vuoden päästä meillä on kolme ihanaa lasta ja omakotitalo, en olisi uskonut. Toki kontollamme on myös asuntolaina ja välillä kovin hektinen sekä väsyttäväkin lapsiperhearki, mutta sen kyllä kestää niin kauan kun rakkautta riittää. Ja hyvinhän sitä näyttäisi riittävän ;) Se mitä multa puuttuu, tuntuu pieneltä seikalta kun katson kolmea pientä rakasta. Ja sitä yhtä isompaa.

Uskon, että seuraavat kuusi vuotta tuo mulle sen puuttuvankin. Työpaikan. Mahdollisesti ihan oikean ammatinkin. Siihen on helppo uskoa kaiken tämän jälkeen. Ja sitäpaitsi, onhan mulla tämä blogi, josta on kasvanut mulle harrastustakin suurempi asia. Osa-aikainen työ – sangen mukava sellainen.

Meidän perheen on hyvä tässä ja nyt. Metsän sekä peltojen läheisyydessä. Toisinaan ikävöin kaupunkiin, mutta tässä elämäntilanteessa se ei olisi mulle hyvä asia. Olisin vieläkin rauhattomampi, kuin mitä olen nykyään harmaan päivän sattuessa kohdalle. Ja mikä tärkeintä, täällä me olemme lähellä kummankin perhettä. Omat sekä H:n vanhemmat, sisko ja veljet ovat lähellä. Se on super tärkeää.

Eilen oli todella hyvä syy hakea pizzat koko jengille, poksauttaa pullo kuohuvaa illalla lasten mentyä nukkumaan ja katsoa kiitollisena hetkenaikaa taaksepäin. Mun on tosi hyvä olla tuon miehen kanssa jota isosti rakastan. Odotan innolla tulevia vuosia ja sitä, mitä ne tuovat tullessaan.

Postaus oli sokeria, mutta Wikipedian mukaan niin on kuudes hääpäiväkin. Sokeria tai rautaa. Molempi parempi.

alaskanmalamuutti

Huoli

0.52

20160824_104921~2


"Äiti, mä en halua että Taiga kuolee."

20160824_105026~2

Näin ilmoitti eilen pikkupoika kesken Risto Räppääjän katselun, isosti liikuttuen ja silmät kostuen. Räpsäisin tuossa hetkessä pikaisesti kännykällä nämä utuiset kuvat, sillä halusin juuri sen kuvan välittyvän muistoihin. Aitona ja herkkänä. Täydellisenä juuri sellaisenaan.

Äitinä ehkä jopa vähän hämmennyin tajutessani, että oma nelivuotias oivaltaa ja mietiskelee näinkin isoja asioita. Murehtiikin jo, mokoma!

Itsekin kyllä opin lapsena kotieläinten kautta elämästä, kuolemasta ja luopumisesta. Se oli raastavaakin aika-ajoin, mutta samalla suunnattoman tärkeää sekä opettavaista. Hienoa, että meidänkin lapsilla on tuo jätti tuossa. Mahtava kasvattaja on ollut hän meille ihan jokaiselle,  ja toivottavasti tulee olemaan vielä pitkään tästä eteenpäinkin. Päivittäisestä silittely- sekä hellitelyhetkestä on tullut jo rutiini koko jengille ja se hetki on tärkeä meidän arjessa.

Ihana tyyppi siis. Sekä poika että alaskanmalamuutti.

<3

Viikonloppuna juhlitaan rakkautta. Muutamaankin otteeseen. Niihin tunnelmiin palailen hyvinkin pian. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Downin syndrooma

Kolme imetystarinaa

21.45

Minulta kysyttiin viimeviikkoisen synnytyspostauksen jälkeen, että olenko koskaan kirjoittanut imetyksestä? Olen mä varmasti aihetta sivunnut useastikin täällä blogin puolella, mutta kokonaista postausta en todennäköisesti ole aiheelle omistanut. Tänään voisinkin siis kertoa siitä, miten "tissuttelut" kolmen vauvan kanssa ovat aikanaan edenneet.






Pääsimme muutama vuosi takaperin Piippiksen kanssa imetysohjausjulisteeseen, jonka edelleen bongailen sairaaloiden sekä neuvoloiden seiniltä :)

  Pirpana yllätti syntyessään Kättärin hoitohenkilökunnan ( ja tietenkin myös meidät), olemalla superimijä heti ensimmäisistä minuuteistaan alkaen. Tämä ei ole ds-vauvoille kovinkaan tyypillistä ja näin jälkeenpäin olenkin tajunnut, kuinka onnekas sain olla tämän(kin) asian suhteen. Sain pitää vauvaa rinnallani (kirjaimellisesti) heti ensitreffeistä asti ja täysimetystä kestikin sitten vähän päälle 7 kk, kunnes mun omat hormonit tekivät tepposet ja saivat maidon maistumaan liian pahalle. Odotin tuolloin siis jo PikkuW:tä ja imetys loppuikin sitten kuin seinään. Siihen asti ei ollut mikään muu kelvannut neidille - ei edes pullo. Tavallaan siis imetyksen loppuminen oli jo tuossa vaiheessa helpotuskin mulle ja sain öisin paremmin nukutuksi, yösyöttöjen vähentyessä.

PikkuW:n kanssa homma takkuili heti alusta asti. Poika pääsi vasta 2 tuntia syntymänsä jälkeen ensimmäistä kertaa rinnalle ja kuntoni heikentyessä imetyshommat jäivätkin sitten vuorokaudeksi kokonaan tulevaan. Poika sai lisämaitoa ja tykkääntyi siihen heti alusta-asti kovasti. Tissutteluyritykset olivat yhtä taistelemista ja aina mulle jäi sellainen olo, että "jättiläispoitsu" jäi nälkäiseksi vaikka kuinka yritin pumpata ja saada maitoa herumaan enemmän.  En tiedä sitten oliko kyse siitä vai jostain muusta, mutta 4-5 kk:n kohdalla päätin kuitenkin luovuttaa ja poika jatkoi eloansa tyytyväisenä. Vaikka minusta tietysti tuntui hetkenaikaa pahalta koska jouduin lopullisen päätöksen itse tekemään, helpotti olo nopsaa kun huomasin että me kaikkihan voidaan ihan mainiosti vaikka imetystaival päättyikin.

No sitten tämä kolmas ja viimeisin stoori. Tuon reissun olisin suonut kestävän hieman pidempään kuin mitä se loppujenlopuksi kestikään. Jäihän se kuitenkin viimeiseksi ja ihan rehellisesti, minä kaipaan vauvantuoksuisista kuukausista tosi kovasti imetysaikaa! Aika kultaa muistot ja ikävät fiilikset tuppaavat jäädä unholaan. Näinhän se on. PikkuH söi rintaa 4,5 kk, jonka jälkeen homma lopahti hyvin pitkälti samoista syistä kun keskimmäisenkin kanssa. Kun hoidettavana on kolme pientä, ei energiataso riitä ylimääräiseen taistoon. Se on harmillista mutta minun kohdallani niin täydellisen totta. Korvikkeen kanssa homma vaan toimi paremmin.

Jälleen kerran toteankin siis, että onneksi tuo perheen infektioherkin (jos lääkäreihin on uskominen) jatkoi täysimetystä pisimpään. Kaikki ovat pysyneet kovin terveinä (kop kop), mutta toisaalta meidän perheessä ei vielä olla aloitettu päiväkotitaivalta eli altistus pöpöille on ollut vähäistä. Pahin lienee vasta edessä ja sitä tässä nyt innolla sitten odotellaan..

Kaikki ovat kasvaneet hyvin (toki Piippis omilla käyrillään niinkun ds-ipanoille on tyypillistä) ja keskimmäinen vieläpä yläkäyrillä. Läheisyyden puutettakaan meidän lapset eivät varmasti ole joutuneet kokemaan. En ole siis tähän päivään mennessäkään saanut syytä "piiskata" itseäni siitä, että tavallaan luovutin. Voiko niin sanoa edes?

Jokainen imetystarina on omanlaisensa sekä omanpituisensa. Olisi kiva kuulla lukijoiden tarinoita myös tämän aiheen ympäriltä ;)

Yleinen

Viikonlopun uhmaa

18.51

Olen viime aikoina useaan otteeseen raottanut täällä blogissa omaa väsähtämistäni. Tämä olkoon viimeinen postaus toistaiseksi, jossa tuskailen julkisesti. Se kun ei tee mullekaan hyvää nyt. Ja sitäpaitsi minä muuten voin jo paljon paremmin monestakin syystä.


Availlaan nyt kuitenkin hieman näitä juttuja.


Meidän kotiin on ensimmäistä kertaa vanhemmuuden taipaleella rantautunut ihan rehellinen uhmaikä. Todella raskas ja vaikea sellainen. Tätä kirjoitellessa kello on 15.00 ja olemme tähän mennessä saaneet kuunnella jo kahden tunnin verran kuopuksen karjumista. Autossa kaupasta lähtiessämme sekä puistoreissulla aamupäivällä. Kaksi muuta takapenkkiläistä meinaa myös väsähtää näihin tilanteisiin ja tänäänkin kädet korvilla matkasivat Prismasta kotiin.


Puistoreissua jatkoin kahden kanssa itsekseni ja isi lähti pienimmän kanssa kotiin rauhoittumaan. Kävelimmekin pitkän matkan Sipooseen ja sain itse myös samalla vähän relata ;) Isi tuli PikkuH:n kanssa autolla hetkenpäästä puistoon ja tyttö oli kuin uudestisyntynyt. Tutustuin puistossa toiseen uhmiksen äitiin, ja häntäkin hymyilytti kun olin juuri kertonut meidän episodistamme ja porteista kirmasikin liukumäkeen aurinkoinen sekä onnellinen pikkutyttö.


"Ai tääkö se teidän kiukuttelija muka on?!"


;)


20160821_130940


Siirtymätilanteet. Ne eivät mahtuisi tällähetkellä pienen tytön tohinoihin ollenkaan. Rattaissa ei istuta. Turvaistuimessa ei istuta.  Mieluummin karjutaan paikallaan tuntitolkulla. Ja miten noin pienestä suloisesta ihmisestä voikaan herranjestas sentään lähteä niin lujaa ja niin kamalaa soundia?! Tuskallisinta näissä hetkissä on se, että mikään muu kun aika ei ihan oikeasti auta. Ja sitä aikaa tarvitaan paljon, sillä tuosta pikkupimusta löytyy rutkasti temperamenttia, joka näissä tilanteissa ei ole eduksi alkuunkaan. Onneksemme nämä uhmispuuskat rajoittuvat tällähetkellä vain muutamaan kertaan päivässä. Kuluneet 5 päivää on selvitty yksillä hepuleilla, mutta tänään valitettavasti se ei riittänyt.


20160819_181210


Kohtauksia edeltävä sekä niiden jälkeinen aika on oikein hyvää tuon pienen tytön kanssa. Perjantainen metsäreissu oli parasta laatuaan piristämään koko perheen fiiliksiä, ja nautiskelimme suunnattomasti lämpimästä loppukesän auringosta sekä metsän ihanuuksista. Kantterellejakin löytyi! Muutaman kymmenen metrin päästä meidän kodista?!


Kuollut tikka aiheutti ihmetystä ja paaaljon kysymyksiä. On ihan mahtavaa, että nää ipanat liikkuu niin reippaasti luonnossa–ihan jokainen. Siitä ollaan H:n kanssa todella onnellisia.


20160819_182455

20160819_182521

Meidän lapset eivät ole kärsineet koliikeista ja väittäisin jopa, että helpolla olemme vauva- sekä uhmisvuosista selvinneet tähän asti. Nyt kuopus koettelee kahden muunkin edestä ja tämä on vaan kestettävä toivoen, että uhmaikä jää mahdollisimman lyhytkestoiseksi.


Todella ristiriitaista. Niin tuhannen ihana ja suloinen, mutta kiukkupuuskissaan maailman väsyttävin. Rankkaa tuo kasvaminen on ja sitä on välillä musertavaa vierestä katsoa. Yhdessä me kuitenkin tarvotaan läpi tämän taiston ja lohdutellaan toisiamme tarpeen vaatiessa. Vaikka tämä aika nyt koettelee, saamme kuitenkin paljon nautiskella myös tuon tytön toisesta, huomattavasti suloisemmasta puolesta. Silloin kun autossa ei karjuta, niin siellä lauleskellaan hyväntuulisesti. Kotona lauleskellaan. Sängyssä lauleskellaan. Hellyyspuuskan hetkellä suukotellaan spontaanisti kaikki perheenjäsenet läpi–useaan otteeseen.


Iloa, onnea ja surua. Isosti.


20160820_142251

Valkosipulifestareille lähdimme lauantaina suosiolla nelisteen ja veimme heti alkuunsa kiukuttelun aloittaneen pikkumimmin mummolaan lepäilemään. Tai itseasiassa hän säntäsi autosta ihan omatoimisesti mummolan rappuset ylös, isovanhempien luokse turvaan. Tämä oli hyvä ratkaisu ja näinollen me neljä saimme nautiskella markkinahumusta ilman hermojen kiristystä. Isin hermot ovat onneksi rautaa, mutta minä ja kaksi vanhinta lasta väsähdetään helpommin näissä kiukuttelutilanteissa. Sen myönnän.


Oma olotilani on kuitenkin tällähetkellä sangen hyvä. Siitä kiitos jokapäiväisen treenin (tosin näin viikonloppuisin vähän kevyemmin jumpaten), kehittyvän kunnon sekä helteisen viikonlopun. Laitan tähän loppuun varsin "pullantuoksuisen" kuvan eiliseltä, kun pääsin valtaamaan ajan kanssa oman keittiöni ja leivoin koko jengille omenapiirakkaa.  Onnenhetki!


Desperate Housewife 3


Hiuspanta: Mirkka Metsola


 

Synnytys

Alatiesynnytys vs. sektio

1.19

Olen viimeaikoina pohdiskellut omien synnytysteni kulkua ja tänään ajattelinkin muistella niitä täällä blogissa myös teidän kuullen.  Tämä pohdiskelu ei johdu vauvakuumeesta tai muusta vastaavasta vaan ehkäpä ihan vaan siitä, että synnytysaihe on selvästi ollut pinnalla esimerkiksi blogeissa ja erilaisissa artikkeleissa kuluneiden viikkojen aikana.



Piippiksen maailmaan putkahtaminen jäi ainokaiseksi alatiesynnytyksekseni. Se harmittaa, sillä synnytyskokemuksena väittäisin tämän ensimmäisen olleen kaikista mieleenpainuvin–hyvällä tavalla. Koin todella tehneeni. Se mitä saimme kuulla heti vauvan syntymän hetkellä on oma tarinansa ja olenkin erittäin iloinen, että juuri tuon ihanan pienen tytön sain normaalisti synnyttää. Ja että juuri tuo tarina sai alkunsa näin luonnollisella  (joskin himpun verran liian pitkällä) tyylillä.

Toki aika kultaa muistot, eikä Pirpanan synnytyskään ollut "kuin oppikirjoista". Synnytin kaksi vuorokautta ja lopulta ponnistusvaiheessa tuli hoppu vauvan laskevien sydänäänien vuoksi. Lääkäri seisoi jo vieressä imukupin kanssa, mutta jostain sain kerättyä voimia ja puskettua juuri h-hetkellä hypotonisen eli lihaksiltaan velton vauvan tähän maailmaan. Imukuppia ei tarvittu ja siitäkin olen ollut kiitollinen. Ja ihan vaan siksi koska veltto sekä voimaton vauva.

Tuskin olisimme Haikaranpesästä perhehuonetta saaneet, jos vauva olisi ollut ns."normaali vauva". Muutaman tunnin odoteltuamme meille kuitenkin tälläkertaa sellainen järjestettiin ja saimme viettää 4 päivää ihan vaan kolmistaan toisiimme tutustuen. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli aivan uskomattoman olennainen seikka suht helppoon starttiimme siinä, mitä tulee tähän erityislapsen vanhemmuuteen.


No sittenpä tämän meidän keskimmäisen "jättiläismurusen" syntymä olikin jo ihan oma stoorinsa taasen. Vauva oli iso (yli 4 kg) ja äiti pieni. Yhteistuumin päädyimme Hyvinkään henkilökunnan kanssa siihen päätökseen, että vauva leikataan suunnitellusti. Syntymän hetkeä vieläpä aikaistettiin viikolla, kun oma olotilani alkoi käydä kovin tukalaksi.

Leikkaus sujui hyvin ja nopeasti. Jännitin ihan hirmuisesti etukäteen, mutta saliin päästyäni hyväntuulinen hoitohenkilökunta sai olotilani rentoutumaan ja kaikki meni hienosti. Vauva oli terve sekä tomera ja hetkeksi saimmekin hengähtää helpotuksesta.

Heräämöstä osastolle päästyäni olotilani kuitenkin kääntyi vahvaan laskusuhdanteeseen ja haavan viereen ilmestyi iso kova patti (epäilen vauvan potkaisseen haavaan ja melkeinpä väitän jopa muistavani tuon hetken). Diagnoosina verenvuoto vatsaonteloon ja niinpä äitiä sitten vietiinkin taas uudestaan leikkaussaliin. Loppuillan kulku on mun muistoissani pimennossa. Olin väsynyt, lääkkeistä sekaisin ja pahoinvoiva. Vauva vietti ensimmäisen masun ulkopuolisen yönsä yökköjen valvovan silmän alla ja aamulla sain tyypin viereeni, kun olotila alkoi muuttua paremmaksi veritiputuksen jälkeen.


Ja sitten tämä kolmas koitos eli toinen sektioni. Suunniteltu sekin. Ymmärtänette varmasti, että operaatio pelotti enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. En kuitenkaan osannut pelätä sitä, ettäkö vauvalle tälläkertaa tapahtuisi jotain. Olinhan psyykannut itseni siihen, että tämä sektio tehdään vauvan parasta ajatellen. Isohko vauva tämäkin mun pieneen kroppaani nähden.

Kiinnikkeet edellisessä haavassa pidensivät leikkauksen kestoa ja paikalle hälytettiin lisää lääkäreitä. Kun vauva vihdoin saatiin ulos, homma jatkui taas ja sen kummempiin yksityiskohtiin tarttumatta voinen kuitenkin todeta että kaikki meni ihan kivasti.

Heräämössä sain kuitenkin kuulla uutukaisen joutuneen lasten teholle. Epäiltiin ilmarintaa. Vuorokausi teholla ja sitten pieni kultainen pääsikin äidin kainaloon köllimään. Todennäköisesti sektio aiheutti vauvalle keuhkojen kasaan painumisen, joka korjautui itsestään sillä röntgenkuvat olivat puhtaat tuon ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Missään vaiheessa vauvalla ei ollut hengenhätää.

Yhteenvetona voidaan todeta, että kolme kertaa synnytys on ollut mulle tavallaan vähän horror-kokemus. Nyt ajattelen kuitenkin, että synnytystavalla ei niinkään ole ollut merkittävää vaikutusta yhteiseen alkuun vauvan kanssa. Olen myös edelleen tyytyväinen siihen, että kahden viimeisen kanssa päädyttiin sektio-vaihtoehtoon. Toki leikkauksen jälkeen olen ollut huomattavasti kipeämpi kuin mitä normi synnytyksen jälkeen, mutta yllättävän pian toipuminen on kuitenkin aina lähtenyt käyntiin. Oli mulla kipuja esikoisenkin jälkeen, mutta vaan vähän eri paikassa. Ja sanonpa tähän loppuun vielä missä eli takapuolessa. Se oli aikamoista se.

Vaikka kokemukset ovatkin himpun verran jääneet mieltä kaihertamaan, on lopputulos paras mahdollinen. Olemme kaikki hyvinvoivia ja hengissä. Täydellisempää jengiä masun uumenista en olisi voinut kuvitella putkahtavan eli kymppisuorituksia jokikinen!

<3

Ja tämän ei ollut tarkoitus toimia pelottelu-postauksena odottaville äideille. Niinkun kätilö Hyvinkäällä totesi, on mulla ollut matkassa "kätilön/kätilöopiskelijan tuuria". Taikauskoisia ajatuksia, mutta voihan niissä jotain perää ollakin. Lukuisat ystäväni ovat synnyttäneet kaikki vauvansa ilman mitään komplikaatioita, normaalisti ja sektiolla.

Kertokaa omia kokemuksianne! Onko lukijoiden joukossa muita kummankin tyylin läpikäyneitä? Minkälaisia fiiliksiä ne ovat jättäneet?

Yleinen

Vuoristoradalla

4.15

Ylös ja alas.

Eilinen päivä oli harvinaisen epäonnistunut. Hirveä. Ihan kaikki meni pieleen.

Komensin. Karjuin. Silti yksikään lapsista ei totellut. Itkin isoon ääneen autossa matkalla papan luokse Meilahteen. Hetken päästä koko autollinen rakkaita itki siinä mukana. Ajattelin, että olen maailman huonoin äiti. Kevyesti.

Ihan oikeastihan takapenkin itku johtui vaan siitä, että kuopuksen tutti unohtui kotiin ja kaksi muuta eivät saaneet unenpäästä kiinni yhden raivotessa.

Papan luona fiilikset muuttuivat. Nämä treffit tulivat tarpeeseen ja ilmapiiri muuttui paremmaksi. Jokaisella meistä.

20160812_163708_HDR~2

IMG_20160812_170941

Ja sitten saapui ilta. Sohvalla iltapalan syöneet, pötköttelevät lapset. Hakeutuivat kainaloon. Silittelin jokaista vuoronperään. Suukotin. Yhdessä H:n kanssa kuskasimme vuoteisiin. Kerroimme että rakastamme–yksi toisensa jälkeen. Suljimme ovet ja hiippailimme hiljaiseen olohuoneeseen. Toisillemme emme sanoneet mitään. Ei siinä hetkessä.

Siinä hetkessä tunsin vanhemmuuden vaikeuden. Lapset olivat jo ajat sitten unohtaneet päivän murheet, mutta äidin mieltä tapahtuneet jäivät kaihertamaan. Tämä oli se päivä kun en vaan jaksanut. Tänään oli se päivä kun tavallaan luovutin hetkeksi. Ihan oikeasti luovutin. Sanoin asioita joita kadun. Heittelin tavaroita ja olin typerä.



Miten upea kööri mulla tässä onkaan? Kuinka onnekas saan olla?

Siitäkin huolimatta joskus on kai ihan ok itkeä? Olla vapaasti voimaton?

samasta padasta

Samasta padasta – koko perheelle

0.11



Kuva: Elvi Rista

On suuri ilo ja kunnia seurata sivusta, kun ystävä työstää unelmaansa todeksi. Tänään sain olla todistamassa tätä saavutusta Outin Samasta padasta-kirjan julkkareissa. Olen ylpeä toverin puolesta ja sangen inspiroitunut myös itsekin. Riemastunut toki myös siitä, että omat ipanat pääsivät tämän teoksen kansien sisään.


Täten siis vilpittömästi julistan, että tämä kirja on visuaalisesti silmiä hivelevän kaunis sekä kaikinpuolin hyvin taitavasti toteutettu. Se kuuluu epäilemättä jokaisen lapsiperheen kirjahyllyyn ja meidän perheen ruokailuhetket ainakin kokivat tämän opuksen myötä suuren positiivisen mullistuksen. Rehellisesti.



Muutama sananen itse teoksesta. Outi kirjoitti kirjan äitiyslomansa aikana eli siitä jo pieni hatunnosto hänelle. En ikuna olisi itse moiseen kyennyt. Outi halusi tämän kirjan myötä murtaa ennakkoajatuksia siitä, että vauvalle pitäisi syöttää mautonta ruokaa tai että vauvan pitäisi syödä aina yksin? Samasta padasta on reseptikirja koko perheelle. Sama ruoka kaikille ja mielellään saman pöydän ääressä. Tässäpä kirjan ajatusmaailma pähkinänkuoressa.

Itse kuuluin kirjan pilottiryhmään aikanaan, jossa pääsin testailemaan omille lapsilleni näitä reseptejä ennakkoon sekä antamaan niistä palautetta itse maestrolle. Tää on ollut ihan mahtava proggis siis myös meidän köörille. Kiitos Outille siitä <3



Julkkareissa herkuteltiin mausteista linssipataa sekä fetaa, jonka ohje löytyy myös kirjan kansien välistä. Todella maukasta ja ravitsevaa. Miksi en aikaisemmin ole tätä tajunnut?!

Jälkkäriksi mussuteltiin vegaanikahvila Rootsin raakakakkuja. Puolukka-kinuski nousi omaksi henk.koht lemppariksi ja samalla menetin myös raakakakkuneitsyyteni. Voiko tällaisia herkkuja oikeasti saada aikaiseksi ilman liivatetta? Ja gluteenia?



Olen hyvin iloinen saadessani ilmoittaa teille rakkaat lukijat, että tästä illasta eteenpäin teillä on mahdollisuus osallistua viiden Samasta padasta-kirjan arvontaan. Jätä kommentti ja SÄHKÖPOSTIOSOITE niin olet mukana arvonnassa. Kilpa päättyy 31.8.

Tässäpä vielä pari kuvaa meidän perheen panoksesta– mukaanlukien tuo ihan ensimmäinen otos.

Kuva: Elvi Rista

Kuva: Elvi Rista


Onnea kilpaan!

Yleinen

Hyvä olo

19.25

Otsikkokin sen kertoo, että tämä eilen startannut elämäntaparemontti tuntuu vaikuttaneen heti kahden päivän jälkeen jo hyvin merkittävästi mun olotilaani. Olen niin tyytväinen jo nyt omaan suoritukseeni ja mikä parasta, treeniohjelma tuntuu mulle todella sopivalta!


Päivittäinen jumppa kestää n.30 minuuttia mutta se on (ainakin mulle) rankka ja tehokas. Sen tunsin tänään lihaksissani. I love it!


Treenin lisäksi mun ruokavaliossa on tapahtunut merkittävä muutos eli herkut ovat nyt toistaiseksi jääneet melkeinpä kokonaan pois. Alkoholin kanssa on myös nollatoleranssi seuraavan kolmen viikon ajan. Kahvipullaa en ihan kokonaan ole pystynyt vielä skippaamaan ja esimerkiksi eilen iltapäiväkahvin kanssa söinkin palan mustikkapiirakkaa. Muutos entiseen on nyt kuitenkin niin merkittävä, että en viitsi satunnaisesta herkuttelusta huonoa omaatuntoa kantaa ja se ei ole ajatuskaan tässä projektissa. Moni saa tuloksia aikaan tällä jumpalla ilman ruokavalion muutoksiakin. Mielen keveys on tärkeintä mulle ja kropan muutokset mukavaa bonusta siinä sivussa. Tää valmennus toimii!


IMG_4720


Tänään mulla on vatsa-päivä. Jännitin hieman etukäteen sitä kuinka treenin kestän, sillä leikkausten jälkeen en juurikaan ole uskaltanut vatsalihaksia jumpata. Kevensin sarjat tänään kuudesta neljään, jotta aloitus olisi vähän lempeämpi – mutta ainoastaan vatsojen kohdalla. Nyt tuntuu mahtavalta!


Viikonloppuna sain mitä parhaimman startin tälle elämäntaparempalle, kun ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen nukuin kellon ympäri kertaakaan heräämättä. H oli lasten kanssa vanhempiensa luona yökylässä ja minä kotiuduin hyvissäajoin ystävän polttareista peiton alle uinumaan. En liioittele yhtään sanoessani tämän: Voin paremmin kun aikoihin! Odotan myös innolla lopputulosta ja toivottavasti rohkenen sen täällä teillekin paljastamaan. Heh.


20160809_155426


Mulla oli tänään suloinen kaksinkeskinen ulkoiluhetki kuopuksen kanssa. Voi sitä höpötystä ja pulinaa, kun kerrankin sai äidin täyden huomion! Ihana pikku mimmi!


<3


Huomenna piipahdamme erittäin tärkeissä kirjajulkkareissa ja niihin tunnelmiin palailen huomenna täällä blogissa. Olkaapa tarkkana. Mielenkiintoinen arvonta luvassa.


Hyvää oloa alkuviikkoon!

Huoli

Kipunointia

11.15

Eilen sen ymmärsin. Olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa oma epäsosialisuuteni kostautuu omille lapsilleni. Olen viettänyt 5 vuotta kotona, ja puistossa yksin lasten kanssa vietetyt tunnit mahtuvat ihan rehellisesti yhden käden sormiin. Mä en ole puistoäiti. En varsinkaan tämän katraan kanssa, josta jokainen vaatii täyden huomionsa tilanteessa kuin tilanteessa. Usein ihan kadehdin äitejä yhden tai vaikkapa kahdenkin lapsen kanssa, sillä mun tilanne on vaan aina ollut niin eri. Ihan alusta asti– jopa sen yhdenkin lapsen kanssa.

Tiedän että mun lasteni on hyvä olla kotona ja he viettävät paljon aikaa esimerkiksi serkkujensa kanssa, mutta tiedän myös sen, että pikkuhiljaa niitä kavereita pitäisi löytyä myös lähipiirin ulkopuolelta. Varsinkin tuo meidän keskimmäinen selvästi kaipaa jo supersankari-leikkejä poikaporukassa. Se sattuu minuun. Koen huonoa omaatuntoa siitä. Naapuristakaan ei taida oikein vielä ikätovereita löytyä? Kaikki himpun verran vanhempia.

Kerho. Heti maanantaina tulen soittamaan ja kyselemään pojalle paikkaa. Tämäkin asia on valjennut meille vanhemmille pikkuhiljaa vasta nyt kesän aikana. Piippiksen kanssa tilanne ei ole niin simppeli ja asiaa tulee selvitellä. Hän kun todennäköisesti tulee tarvitsemaan avustajaa myös sinne. Onko se edes mahdollistakaan? Vertaiset jelppiä! :)

Kaikista pienin viihtyy vielä ihan vaan äiskän kanssa ja se ehkä vähän tuo lohtua tässä tilanteessa.

Tänään vietämme PikkuW:n synttäreitä perhepiirissä. Onneksi poika ei varmasti tunne nyt niin vahvasti kuin mitä äitinsä tuntee. On kesä ja on loma. Meidän perheellä lomat on vietetty, mutta W:n juhlista puuttuu paljon hänelle rakkaita ihmisiä. Me aikuiset sen tietenkin ymmärrämme, mutta lapsillemme joudumme asioita selittelemään. Koska kysyvät. Ja varsinkin tuo meidän päivänsankari on tehnyt niin, sillä näitä kemuja on jo puolisen vuotta odoteltu. Reippaasti katsottu sivusta, kun tytöt juhlivat omansa ennen häntä. Meidän ipanoiden syntymäpäiviä juhlitaan kuukauden välein ja vieläpä kesä-aikaan. Näissä viimeisissä juhlissa tuntuu aina olevan pieni vieraskato. Nyt kaivataan siis niitä ikätovereita. Moni äiti ja isi ehkä tietää mitä tarkoitan?

Nää on niitä mun äitiyteni vaikeimpia hetkiä. Kun koen itse tehneeni jotain väärin. Aamulla mun viereeni kömpivät onnelliset lapset, mutta päivän mittaan se sydänalaa riipivä tunne hiipii sisimpään. Kun pieni poika jää etuovelle tuijottamaan muutaman vuoden vanhempia naapurinpoikia, joiden perään selvästi haikailee. Ovathan serkkupojatkin vanhempia mutta silti leikkivät hänen kanssaan. W:n on vaikea ymmärtää miksi ei saa liittyä naapuruston jengiin.

Miksi mä en ole ollut rohkeampi?

Olen elänyt viimeiset vuodet tässä omassa kuplassani ja näin on ollut hyvä. Jopa väittäisin, että näin on ollut hyvä meille kaikille. Nyt ehkä kuitenkin on tässävaiheessa jo aika myöntää, että on tullut aika jonkinsortin muutokselle. Olen itse aikanaan ollut vuoden päiväkodissa, jonka jälkeen siirryin seurakunnan kerhoon ennen koulutaivalta. Oma ajatusmaailmani on äitiyteni varrella ollut se, että niin kauan kun lapset saavat olla kotona, on tilanne ihan hyvä. Nyt vaikeroin. Tunnen ristiriitaisia tunteita.

Hitokseen vaikea laji tämä äitiys! Varsinkin tällaiselle nössölle ja yliherkälle äidille.

Jos ahkerammin treffaisin muita perheitä, kokisin varmasti ihan toisenlaista tasapainoa siinä mitä näihin asioihin tulee. Tyypit viihtyvät keskenään, mutta vaikka meillä on ihan hyvä näin niin lapset silminnähden kaipaavat aika-ajoin jo jotain muutakin. Mun on siis pakko uskaltaa irrottaa ote tästä tämänhetkisestä.

Olipas tämä nyt sekava teksti. Ehkä joku kuitenkin sai ajatuksesta kiinni?

IMG_20160802_170455

Harmi kun ei voi stopata. Nyt jos koska sen tekisin. Vaikka raukkaparat joutuvatkin kotona äidin kanssa aikaansa viettämään, niin siitäkin huolimatta heitä katsoessani koen ainakin jossain onnistuneeni. Olkoon tuo herkkyys ja tunteellisuus heissä aina. Ne suukot ja rutistukset. Tänäänkin olen saanut useasti kuulla, kuinka "minä rrrrakastan äitiä" tai "äiti syliin!".  Siis saanko stopata?

Vaikeita juttuja. Ainakin mulle.

Mutta nyt piirakkaa leipomaan! Tästä tulee varmasti oikein kiva päivä, vaikka äiti vähän melankolisella tuulella näin aamusta onkin. PikkuW:n juhliin saapuu tänään kuitenkin hyvin monta rakasta ihmistä ja poika varmasti nauttii päivästänsä. Äiti vaan miettii liikaa.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Yleinen

Uuden elämän alku

21.50

20160802_110357

Kesäloma on vietetty ja allekirjoittaneen olotila on henkisesti sekä fyysisesti hilppasen jumissa. Arki ei meinaa startata ja kokoajan vähän kiukututtaa. Turhauttaa.


Se on tosi sääli, sillä kesääkin on vielä jäljellä eikä tällaisesta masentelusta ole mitään hyötyä kenellekään muutenkaan. Siispä päätin tarttua härkää sarvista ja näpyttelin yhteistyökyselyn TÄHÄN osoitteeseen. Jaa että miksi yhteistyön merkeissä? No siksi, että jos lupaudun tekemään jutun projektistani blogiin, mun luonteeni ei antaisi repsahdukselle sijaa ja motivaatiota olisi tuplasti enemmän. Samalla myös siellä ruudun takana mahdollisesti joku muu inspiroituisi mun tempauksestani. Liikkuminen kun nyt vaan on aina hyvästä ja siitä tulee vieläpä kaikenlisäksi ihan mahdottoman hyvä fiilis!


Ja sittenpäs mä sainkin ihan hassun, mutta mielestäni loistavan ajatuksen! Uuden elämän alku-sivuston uudet asiakkaat saavat tarjota yhdelle ystävälleen myös kolme viikkoa kestävän nettivalmennuksen ilmaiseksi. Minä ajattelin järjestää täällä blogissa pika-arvonnan teille lukijaystäville palkitsemalla yhden teistä tällä samaisella Bikini Hiit-valmennuksella, jonka itse myös aloitan maanantaina. Tsempataan toisiamme! :)


Siispä. Kommentoi postauksen alle ihan mitä vaan ja jätä sähköpostiosoitteesi. Katsotaan suosiiko arpaonni juuri sinua! Arvon voittajan tulevana perjantaina klo 21.00. Tai joku lapsista arpoo.


Onnea kilpaan kaikille!


P.S Huomioithan, että treenit alkaa myös voittajalla heti maanantaina ;)

keskimmäinen

Mun poikani

10.25

Kuva:Elvi Rista

Poika. Olen niin onnellinen, että mulle ja isille on siunaantunut vuosien varrella myös yksi sellainen, kahden tytsyn kaveriksi.

Eikä mikään sellainen, vaan niin tuhannen ihana poika– sekä sisältä että ulkoa! Huolehtivainen, herkkä mutta silti rohkea.

Hänen tiedonjanonsa on valtaisa. Kokoajan kyselemässä. Useimmiten esittää vielä monta monta lisäkysymystäkin. Opin samalla toki itse myös! Vaikkapa siinä hetkessä, kun istun pelkääjän paikalla ja googlaan pilvilajeja matkalla isomummon luokse Pohjanmaalle. Cumulus, nimbus, stratus..

Hän on suloinen tyyppi joka fanittaa vanhempia serkkupoikiaan, kun taas siskonsa fanittavat häntä suuresti. Kutittelevat. Kikattelevat. Haastavat painiin.

Hän on juurikin se pikkuveli, jonka ansiosta isosisko päätti ottaa jalat allensa ja lähteä kävelemään. Se, joka motivoi Pirpanan puhumaan. Ei mikään turha jätkä.

Screenshot_2016-08-01-23-14-50~2

Hän rakastaa rakennella legoja tuntitolkulla. Sulkea kämmeneensä äidin puhaltamat, ISOT saippuakuplat. Taistella isin kanssa Kapteeni Amerikka-juttuja. Tutkia ötököitä. Tehdä kuperkeikkoja trampalla ja tanssia Robinin Ruisrock keikan tahtiin olohuoneen matolla. Välillä pöydältä hyppien..

..ja ihan vain siksi, koska Robinkin tekee niin.

Hänen vaaleat hiuksensa ovat jatkuvasti hiestä korkkiruuvilla. Kauniinpaa en tiedä. Muutama päivä sitten se yhtäkkiä naureskeli saunassa ja osoitti äidin tissejä:

"Hassut noi!*höröhörö*".

Hän omaa loistavan huumorintajun. Hymyilee herkästi, mutta yhtälailla herkästi myös tirauttaa kyyneleen. Äidinvaistoni väittäisi hyvin onnelliseksi pieneksi pojaksi. Eilen illalla nukkumaan käydessään hän kuiskasi minulle "Äiti mä rakastan sua tooosi paljon". Voi suloinen 4-vuotias, sanat eivät riitä kertomaan sitä, kuinka paljon äiti sinua rakastaa! Pysy aina tuollaisena.

Niinkuin jokaiseen mun lapseeni, myös PikkuW:hen mulla on ihan omanlaisensa side. Melkein itken kun kirjoitan tätä. Mulla on maailman upein poika enkä vaan voisi millään kuvitella elämääni ilman häntä.

Hyvää syntymäpäivää äidin ja isin rakkaalle supersankarille!

<3

Yleinen

Kun painajainen kävi toteen

0.07

kuva-10

Siitä lähtien kun Piippis on ottanut jalat allensa, on hänellä myös ollut hyvin hyvin vahva karkailutaipumus. Tyypillistä extrakromosomin liitännäistä tämäkin kuulemani mukaan. Kotopihalla täytyy kokoajan olla silmä kovana, ettei neiti pääse livahtamaan omille teilleen ja tähän päivään asti olemme hyvin onnistuneetkin tässä kaitsemisessa.

Tänään kuitenkin jo aamusta pieleen mennyt sunnuntai sai hyytävän multihuipentumansa iltapäivällä, kun  yksi silmäpari ei riittänytkään pitelemään neitiä kotopihalla – siispä yksi pahimmista peloistamme toteutui! Tyttö lähti omille teilleen, eikä edes normaalisti varoituksen ilmaan kajauttava pikkuveli ollut kartalla tapahtuneesta. Hän ilmoitti neidin lähteneen juuri siihen suuntaan, minne ei oikeasti mennyt ja siinä vaiheessa vanhempien sydämet jättivät jo lukuisia lyöntejä välistä. Itkua nieleskeltiin ja iho valahti kalpeaksi. Muutaman minuutin aikana ehtii ajatella kaikki kauhuskenaariot läpi ja niiden toteutumisesta on siinä hetkessä jopa täysin varma.

Mummi onneksemme hyvin nopeastikin pelasti tilanteen soittamalla ja kertomalla, että pimu oli hyvin reteesti tepastellut mummolan etupihalle. Komentaessamme neiti totesi leuan rintaansa painaen ja katseensa maahan laskien: "Muttakun minä halusin mummin ja papan luokse..".

Miten voivat olla niin vikkeliä, mokomat?! Tässä vaiheessa on siis parasta vaan todeta, että luottoa ei vielä totta vie ole. Käskyjä ei kuunnella ja mummolaan mennään just silloin kun itse huvittaa.. jos tilaisuus siihen vaan tulee.

Onni onnettomuudessa tällä kertaa, mutta tässävaiheessa aihetta ei enää voi sivuuttaa ja tähän loppuun onkin vaan todettava, että meidän on pakko hankkia aita. Aivan pakko. Maksaa sen sitten kunta, tai me vanhemmat itse. Vaihtoehtoja ei ole. Yksi livahtaminen kerran viidessä vuodessakin on aivan liikaa. Jopa suht hiljainen kotikatummekin on ehdottomasti liian vaarallinen meidän huithapelille. Aivan tuhannen rakkaalle huithapelille.

Tää on ollut huono päivä kaikinpuolin. Palailen lauantain, huomattavasti iloisempiin tunnelmiin hyvin pian täällä blogissa.

Turvallista alkavaa viikkoa kaikille lukijoille!

<3


Suosituimmat

Facebook

Instagram